Millainen hevosomistaja olen?

Salama maalaismaisemassa

Näitä Millainen hevosenomistaja olen? -postauksia on ollut viime aikoina useassakin blogissa (esim. Outilla ja Lauralla). Minusta niitä on ollut niin mukava lukea, että päätin itse kirjoittaa samanlaisen sepustuksen omasta elämästäni hevosten kanssa. Nyt muuta asiaa ei niin valtavasti olekaan raportoitavaksi, kun kilpailukausi on todellakin päätetty ja jokainen hevonen vain treenaa ja treenaa kotona. Vihdoin saatiin treenaamiselle otolliset olosuhteetkin, kun lunta on pitkän odottamisen jälkeen saatu Keski-Pohjanmaalle. Tästä nautitaan ainakin helmikuun loppuun ja annetaan hevosille vain mahdollisimman paljon liikettä. Se vain on ainut konsti saada ensi vuonnakin toivottavasti sitten raviradoilla jotain aikaan. Oikotietä ei ole. Hiki säästää kyyneleitä.

Mutta asiaan, eli omiin ajatuksiini ja periaatteisiini hevosenomistajana.

Hevosista:
Kuten tallin kalustosta voi päätellä, on minulla päähänpinttymä siihen, että hevosen kuuluu edustaa kotimaista rotua. Suomenhevonen sen vain olla pitää. Tallissa asuu kolme hevosta, joista Salama siis on minun oma tammani ja oriit ovat sitten iskän hevosia - paitsi, että pidän niitä silti ainakin osaltaan kuin omina hevosinani. Samanlaisen hoidon ja hyysäyksen Aatu ja Samu saavat kuin Salamakin. Kaikki on niiden kanssa ihan yhtä tarkkaa kuin Salamankin suhteen.

Aatu 3-vuotiaana

Sen on ainakin tässä vuosien saatossa (varsinkin vajaan viimeisen vuoden aikana, jonka Samukin on asunut meillä) tajunnut, että kolme hevosta on ihan maksimimäärä, minkä kaksi ihmistä ehtii omien töidensä lisäksi hoitaa ja valmentaa. Siis jos niitä hoidetaan ja treenataan siinä mittakaavassa, kuin minä ravihevosenomistamisen käsitän. Kyllähän niitä oloneuvoksia voisi tallissa pitää vaikka kuinka monta, mutta kolmen hevosen täysipainoinen valmentaminen, hoitaminen ja kilpailuttaminen vie tällä hetkellä ihan kaiken mahdollisen vapaa-ajan. Ylipäätänsäkin olen sitä mieltä, että hevosia täytyy olla vain sen verran, että niihin jokaiseen on aikaa keskittyä omana yksilönään. Ja toisekseen hevosia täytyy olla vain sen verran, ettei niiden kanssa aivan väsytä itseään, että harrastaminen olisi (melkein) joka päivä mukavaa. Kun hevoset kuitenkin ovat vain harrastus eikä ammatti. Tai elämäntapa kai on osuvampi ilmaus, sillä niin rakas ja tärkeä henkireikä hevoset loppupelissä ovat. Toivotaan, että Salamalla, Aatulla ja Samulla terveyttä riittää, sillä nämä hevoset ovat tulleet talliimme jäädäkseen.

Nopsan ja varsan kuoltua olen ymmärtänyt myös sen seikan, että hevostenkasvattaminen on ihan hullua hommaa. Toki, JOS kaikki menee hyvin, on omakasvatti aina tunnearvoltaan ehkä vielä vähän tärkeämpi kuin muut hevoset. Mutta. Kun kaikki ei aina, ei läheskään aina, mene elämässä eikä varsinkaan hevosten kasvattamisessa niin kuin toivoisi. Tästä yhdestä pettymyksestä viisastuneena kaikki meidän nykyiset hevosemme ovat siis ostovarsoja. Salama on ostettu 2-vuotiaana, Aatu ihan pikkuvarsana ja Samu vajaan vuoden ikäisenä.

Ostamisessa on se hyvä puoli, että siinä ostaja on aina "niskan päällä" siinä suhteessa, että jos varsa ei miellytä ensisilmäyksellä, ei sitä tarvitse hankkia. Ja varsaa ostaessa saa etsiä niin kauan, kuin se oikea sitten löytyy. Ja sitten vain toivoa, että hankinta oli edes jossakin määrin kannattava... Ajan myötä jokaisesta hevosesta tulee tärkeitä omina itsenään, mutta ostovaiheessa on lupa olla kranttu, kun tunnesiteitä ei vielä ole.

Salaman kanssa joen rannassa

Kaikkia meidän hevosia yhdistää yksi asia, jolla on ollut vahva peruste ostopäätöstä tehtäessä. Emälinja. Olen nykyään aika vaativa hevosten sukujen ja etenkin emälinjojen suhteen. Isä löytyy ravipuolen varsoillakin jokaiselta, mutta emälinjoista löytyy eroja. Minusta myös emällä täytyy olla kilpailunäyttöjä ja mielellään myös jälkeläisnäyttöjäkin. Salamalla ja Aatulla on tähtiaikaset emät, Samulla peräti valioaikainen. Aatun emällä on jo hienot jälkeläisnäytöt eikä Samun emäkään kovin kauaksi niistä jää.  Ja emälinjan sukua olen jokaisen kohdalla käynyt kauas taaksepäin läpi ja mielestäni ne täyttävät kriteerit, jotka tämänpäivän ravihevonen tarvitsee.

Hevoset ovat tottakai jokainen omia persooniaan, omine oikkuineen ja omine luonteenpiirteineen. Mutta jokaisen on oltava toimiva. Hevoset ovat harrastamista varten, joten niiden on toimittava kuten hevosten kuuluu. Lastaamisen, kuljettamisen, ajamisen, kengittämisen ja peruskäsittelyn on onnistuttava. Ne laitetaan onnistumaan, koska se on osa meidän hevostemme arkipäivää. Eikä niistä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa. Elämä on.

Tallin pihapiiriä

Hoitamisesta
No joo, hevosten hoitaminen on asia, josta olen aivan ylitarkka. Aivan yliylitarkka. Tottakai maalaisjärki on pidettävä mukana, joten ei meillä hevosia mihinkään pumpuliin kääritä ja kyllä niiden annetaan olla hevosia ja elää hevosten elämää. Mutta tarkka olen silti. Kun koitetaan tehdä hevosista huippu-urheilijoita, on matkalla niin paljon ongelmia. Välillä tuntuu, ettei matkalla muuta olekaan. Kaiken pitää olla kunnossa silloin, kun puhutaan kilpahevosista. Ja siltikään kaikki ei ole kuin sen yhden pienen hetken kerralla kohdillaan. Hevosten hoitaminen onkin mielestäni tiimityötä. Eläinlääkärit, kengittäjä ja ohjastaja kuuluvat hevostemme hoitoon ja valmennukseen hyvin tiiviisti. Sillä ei omat rahkeet yksinkertaisesti kaikkeen riitä, eikä saakaan riittää. Ammattilaisilta saadut avut ja neuvot ovat äärettömän tärkeitä. Yksin kukaan ei ole yhtään mitään. Eikä raviurheilussa yksin pysty saavuttamaan yhtään mitään.

Tätä se treeni talvella on... Kuva Aatusta viime talvelta.

Hevosten perushoitamiseen kuuluvia päivänselviä asioita ovat meillä, että hevoset harjataan joka päivä (ainakin kerran), että jalat käydään päivittäin extratarkan syynäyksen kanssa lävitse, että hevoset loimitetaan ulos ja pääsevät pihalle joka päivä, että ne pestään lenkkien jälkeen ja loimitetaan sitten talliin, että jalat kylmätään ainakin kovempien lenkkien jälkeen, että jalat käydään läpi vielä illalla ja hoidetaan ja kääritään ne jotka sitä tarvitsevat. Niin, jalat ja jalat, mutta koskaan niihin ei voi liikaa huomiota kiinnittää. Koska jalat ovat ravihevosen tärkein työväline - heti pään jälkeen.

Tallista
Pitkäaikainen ja suuri unelma omasta tallista saatiin toteutettua kesällä 2008. Sitä ennen hevoseni (ensiksi Nopsa ja sitten Salama) oli kerennyt asua kymmenen vuotta vieraan tallissa hoidossa. Siten kuitenkin, että minä kävin hevoseni päivittäin itse hoitamassa ja silloin, kun oli koulussa iskä kävi hevosen hoitamassa. Kymmenen vuotta on pitkä aika ja niihin aikoihin liittyy kovin paljon muistoja. Silti oma talli oli aina suuri unelma. Kun sen toteutus sitten tuli mahdolliseksi, oli minulla suhteellisen selvä visio siitä, millaisen tallin haluan. Pohjapiirrustus on alunperin minun tekemä ja sitten äitin viimeistelemä. Lopputulokseen olen tyytyväinen. Talli on nykyaikainen, korkea ja valoisa. Mielestäni tallissa pitää olla hevosilla tilaa ja ilmaa hengittää. Ja nyt sitä on.

Talli ja yksi tarhoista

Karsinoita on viisi, joista neljä on 3m x 3m kokoisia ja yksi 3m x 4m, joka täyttää varsomiskarsinan mittavaatimukset (vaikken minä siitä hevosten kasvattamisesta perustakaan, mutta varmuuden vuoksi...). Karsinaelementit on tilattu Pellonpajalta ja ne ovat harmaata muovilankkua, joka valittiin karsinamateriaaliksi Jokitalon tallilla nähdyn ja kuullun positiivisen kokemuksen perusteella. Muovilankuilla haettiin talliin laatua ja lujuutta pitkäksi ajaksi eteenpäin ja minulle tärkeä asia oli tietenkin, että ne on suhteellisen helppo pitää puhtaana. Tallissa on 3 metriä leveä käytävä, pesupaikka, varustehuone, loimenkuivaushuone pyykkikoneineen, rehulato heinien purujen ja kärryjen säilyttämistä varten.

Sisänäkymää

En koe, että mikään tallissa on luksusta vaan pikemminkin nykyaikaa. Kyllä minäkin olen aloittanut hevosenhoitamisen tallissa, jossa hevoset seisoivat pilttuissa, jossa oli maalattia ja ulko-ovi avattiin talvella sorkkaraudalla. Mutta sitä en ymmärrä, miksi nykypäivän 2000-luvun tallit pitäisi näyttää joltain -70 luvun talleilta. Maailma muuttuu. Kehitys menee eteenpäin. Kyllä se näkyy taloissa, autoissa, navetoissa ja elämässä yleensäkin. Kyllä se saa ja pitääkin näkyä tallissakin.

Talli on siinä mielessä minun valtakuntaani, että olen siitä ihan fanaattisen tarkka. Tavaroilla on omat paikkansa ja niiden on myös oltava paikoillaan. Paikkojen on oltava järjestyksessä ja mielellään puhtaitakin... Ja sillä en tarkoita, että tallissa pitäisi olla kuin sairaalassa ja kaiken aivan tiptop. Tottakai talli on nimenomaan talli hevosia varten, mutta pitää siellä olla myös ihmisten mukava harrastaa. Kun siellä se hyvin suuri osa vuorokaudesta kuitenkin ihmisilläkin menee...

Valmentamisesta
Jaa-a. Sanoisinko tähän alkuun, että hevosten valmentamisesta olen aika tarkka. :D Kamala, millaisen nipokuvan sitä itestään tämän kirjoituksen perusteella antaa, mutta en osaa nyt muutenkaan asiaa ilmaista... Vaikka hevosemme ovat harrastekavereita, kaikki asiat niiden hyvinvoinnin eteen pyritään tekemään mahdollisimman hyvin. Kuten jo aikaisemmin sanoin, ei oma panos riitä kuitenkaan kuin murto-osaan, vaan ammattilaisten näkemyksellä ja heidän työllään hevostemme eteen on suurensuuri merkitys.

Hiitillä keväällä 2011

Ei tätä hommaa saa liian vakavasti ottaa ja jalat pitää pitää maassa tilanteessa kuin tilanteessa, mutta kyllä silti tavoitteitakin pitää olla. Eihän systemaattisella valmentamisella olisi mitään järkeä, jos ei sillä pyrittäisi johonkin. Töitä tehdään paljon tavoitteiden ja unelmien eteen. Salama ja Aatu treenaavat tällä hetkellä viisi kertaa viikossa 12-20km lenkkejä ja Samu sen 3 kertaa viikossa 6-10 kilometrin lenkkejä. Salamaa on pyritty pitämään nyt silloin tällöin Samun lenkkikaverina, jolloin varsa saa käytösesimerkkiä ja Salama hölkötellä ihan lällylenkkejäkin välillä. Kun hevoset ovat kerta peruskuntokaudella niillä kyllä ajetaankin juosten. Lähestulkoon koko lenkin ajan. Hiitti- ja kilpailukaudella on eri asia, kun kovemmat harjoitukset ajetaan kahdesti viikossa raviradalla, niin kotona välipäivinä vain kävellään, tarhaillaan tai ratsastellaan. Nautitaan elämästä.

Työn jälkiä...

Ruokinnasta
Tähän en osaa sanoa muuta, kuin ruokinta on jokaisen hevosen kohdalla yksilöllistä. Hevoset saavat kaurat kolme kertaa ja heinät neljästi päivässä. Meillä on uskottu monta vuotta Krafftin rehuihin ja niitä Salama ja Samu tällä hetkellä syövät. Aatulle on haettu nyt uutta ruokintamallia sen jatkuvan riviongelman ja syksystä saakka enemmän tai vähemmän oireilleiden mahaongelmien vuoksi. Tällä hetkellä näyttää taas hyvältä. Pienen tallin etuja onkin se, että jokaisen hevosen pystyy ruokkimaan yksilöllisesti sen tarpeiden mukaisesti. Vaikka niitä rehusäkkejä onkin sitten jokaiseen lähtöön.

Lumikinoksia

Elämäntavasta

Salaman kanssa metsässä

Hevoset ovat minun elämäni. Töistä liikenevä vapaa-aika kuluu tämän harrastuksen parissa. Koko elämä rullaa pitkälti hevosten ehdoilla. Harrastaahan raviurheilua ja yleensäkin hevosia voi monella tavalla. Mutta tämä on minun tapani. Hevoset hoidetaan mahdollisimman hyvin ja niitä valmennetaan mahdollisimman hyvin - sillä kaikki aika ja raha tähän harrastukseen jokatapauksessa menee. Mutta menköön. Se on minun asiani ja minun elämäni. Jos ei muuta, niin nöyräksi tämä harrastus ainakin opettaa. Kun jalat pitää maassa, ei voi pudota kovin kovaa eikä korkealta. Kun hommassa on nöyryys mukana, tuntuu pienetkin ilonhetket suurilta. Sillä jo oman hevosen kanssa raveihin pääseminen on niin suuri saavutus ja niin valtavan työmäärän näytös, että siitä täytyy olla tyytyväinen. Ja tässä valossa Salaman ja Aatun tämän vuoden kilpailusuorituksia muistellaan vielä kauan. Ja ollaan niistä nöyrästi kiitollisia.