Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



4.2.2015

Samun vetokilpailut

Melko usein elämässä, saati sitten hevostouhuissa, hommat eivät mene niin kuin toivoisi tai kuvittelisi. Joskus minua hieman ärsyttääkin lukea sellaisia kertomuksia menestyjistä tai kuunnella sellaisia haastatteluja voittajista, joissa vannotetaan kaiken menneen aivan suunnitelmien mukaan. Kaikki on täydellistä, mitään vaikeuksia ei ole ollut, hevonen on ollut koko ajan terve, hevonen on hienoluonteinen herrasmies, sitä treenaillaan ihan tavallisesti, mitään muutoksia ei ole koskaan tehty. Siis mitä? Miksi nämä ihmiset valehtelevat? Hevosharrastus, etenkin raviurheilu ei ole tehty mistään muusta kuin vastoinkäymisistä! Pienemmistä ja isommista. On mitättömiä haavoja, imppareita, irronneita kenkiä, kantapolkeamia, hokinraapaisuja, jengoiltaan olevia hokkeja, syömättömiä hevosia, ylilihavia hevosia, lannehalvauksia, ähkyjä, pienempiä mahanpuruja, matalia rauta-arvoja, nivelvaivoja, jännevikoja, toisohjaisuutta, apaattisuutta, ylilatautuneisuutta, jännittyneisyyttä, rikkoutuneita varusteita, huonoja lähtöpaikkoja. Voisin jatkaa ikuisuuksiin. Lista on loputon. Lisätään siihen kuitenkin lastausongelmat, sillä niihin liittyen on tarina taas yhdestä tosielämän hienoudesta.

Kuvan hevonen liittyy tapaukseen

Samu on luonteeltaan jääräpää. Kiltti jääräpää. Se on kovaluonteinen hevonen, mutta yksi outo ominaisuus siinä on: Samu ei siedä minkäänlaista komentamista. Se on yksi asia, mihin Samun kanssa eläessä on pitänyt vain opetella ja meidän ihmisten sopeutua. Minun mielestäni hevosella täytyy olla kuri ja järjestyssäännöt. Ei näiden suomenhevosoriiden kanssa ainakaan muuten pelattaisi minkäänlaista peliä. Kun säännöt on selvillä, homma toimii ja harrastaminen on kivaa ja ainakin jokseenkin turvallista touhua. Samun kanssa on ollut pakko opetella tekemään kompromisseja, sillä sen kanssa asioista neuvotellaan, koska käskemisestä tai komentamisesta seuraa tappelu, jonka Samu aina voimillaan voittaa. Se on valtavan vahva. Se on päättäväinen ja periksiantamaton. Kuljetuskoppiin lastaaminen on ollut yksi näistä Samun periaatepäätöksistä. Se menee koppiin sitten kun sitä itseä huvittaa. Se voi seistä lastaussillalla 20 sekuntia tai 20 minuuttia ennen kuin löntystää kyytiin. Mutta auta armias, jos joku erehtyy yhtään korottamaan ääntään tai käskemään Samua eteenpäin kesken sen harkinta-ajan, niin homma leviää siihen paikkaan. Sen jälkeen hevoskoppiin kävelee joku muu kuin Samu, sellaisen sirkuksen hevonen voi nostaa pystyyn. Samu keulii - ja komeasti keuliikin. Se peruuttaa, kävelee kopista ohi, seisoo paikoillaan tai pakenee paikalta. Ihminen yleensä roikkuu perässä, mutta ei se Samua haittaa. Hän oli päätöksensä tehnyt.

Aika kauan ollaan menty tässä lastausasiassa Samun ehdoilla. Sunnuntaina herra hevosen maanitteluun ja pyytelemiseen meni kuitenkin viimeisen kerran hermot. Nyt tai ei koskaan alkoi hevosentavoilla käyttäytyminen ja se tarkoittaa, että kuljetuskoppiinkin lähinnä juostaan, kun sinne päin turpa käännetään. Myös Samun kohdalla. Jos olisin ennalta tiennyt, millainen näytös sunnuntaisesta tai jotain sen jälkeen seuranneesta lastaamisesta tuli, olisin palkannut jonkun videokuvaajan paikalle. Ihan vain siksi, että sen videon jälkeen aika moni ihminen käsittäisi, millaiset voimat hevosella on. Kuinka äärettömän vahva eläin hevonen on.

Kuljetuskoppi peruutettiin aluksi rehuladon ovelle, jotta oviaukko saatiin suljettua vain trailerin levyiseksi, jotta hevonen ei voinut astella trailerin sivuun. Samu sai vahvan, uuden nahkariimun päähänsä ja kaulapannan kaulaansa. Kaulapannasta vedettiin pitkä köysi etupuomin ympärille muutamaan kertaan. Samu asteli lastaussillalle. Pysähdys. Hevosta käskettiin heti eteenpäin. Samulla meni hermot. Pakki päälle. Ja sitten vedettiin. Suomenhevosori istui ja veti, hyppi vähän aikaa pystyyn ja taas veti. Istui ja veti. Pystyyn ja taas pakitus. Kaulapanta kiristi eikä naru antanut periksi. Mutta Samukaan ei antanut. Se veti. Ja veti. Veti vielä vähän kovempaa. Ja sitten se käveli koppiin. Hommaa on harjoiteltu nyt useampaan kertaan, useampana päivänä, nyt myös niin, ettei traileri ole enää rehuladon ovelle parkkeerattuna. Samu on kokeillut toistaiseksi joka kerta. Ja sitten kävellyt naru löysällä autoon. Se on hajottanut trailerin etupuomin, yhden narun, muutaman lukon ja vääntänyt useamman lukon ja soljen ihan vinkuralle. Tänään se siirsi auton perässä olevaa telitraileria sivusuunnassa metrin verran sivuun. Ja sitten taas käveli koppiin.

Kuvan kuljetuskalusto liittyy myös tapaukseen. Tässä ollaan parkissa Kajaanin raveissa.

Ja tarkennuksena vielä, että hevonen ei todellakaan ole mikään kuljetuskammoinen, pelkää matkustamista tai jännitä kopin kyydissä olemista millään tavalla. Matkustaessa ori ei jalkaansa nosta, nuokkuu päiväunia tai syö heinää, jos sellaista tarjoilua on matkailuautoon järjestetty. Samun elämässä kaikki on kiinni jostain periaatepäätöksistä ja tämä lastaussessio on juuri sellainen. Samu on käsittämätön hevonen luonteeltaan. En sano, että se olisi oman tiensä kulkija, vaan oman päänsä pitäjä. Samu ei alistu eikä anna kenenkään alistaa. Sen kovaluonteisuus ihastuttaa ja vihastuttaa meitä ihmisiä jokaisena päivänä. Samulla on sellainen tahto, joka kilpahevosella pitää olla. Se saa olla voimakas ja vahvatahtoinen muttei vaarallinen. Joku arvoasteikko meidänkin tallissa sentään on, eikä Samu ole siinä todellakaan ihmisiä ylempänä. Siinä valossa viime päivinä lastausharjoittelut ovat olleet todellinen työvoitto ja kaikista seuranneista remonttihommista ja rikkinäisistä varusteista huolimatta suuri ilonaihe. Tulee päivä, että Samu kävelee naru kaulalla itse kopin kyytiin. Eikä siihen mene enää kovin kauaa. Hevoskuiskaus on terminä hieno, mutta aika kaukana tosielämästä. Työvoitto on se sana, joka on vielä jonain päivänä palkintona tästä kaikesta.


Samu kuljetustamineissa.

Lähinnä haluaisin sanoa, että kaikilla hevosilla on ne omat vaikeutensa. Ja vahvuutensa. On varmasti helppojakin hevosia, mutta helppoa elämää ei minkään hevosen kohdalla ole, jos siitä ravihevonen jonain päivänä tehdään. Olen usein miettinyt Erikassonin suurta kansansuosiota. Mielestäni sympaattisen hevosen lisäksi sen suosion suuri osuus oli myös Bella Varjosen rehellisyyden ansiota. Hän uskalsi puhua Erikassonin ongelmista ja vaivoista niiden oikeilla nimillä. Sillä Erikasson oli upea urheiluhevonen. Urheilija ja hevonen. Kaksi asiaa, joista kumpikaan ei tervettä päivää näe.

Oulu Express -finaaliin viime syksynä lähdössä - hevonen kyydissä!