Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



26.10.2017

Ilon pilkahduksia

Aletaan lähestyä päivä päivältä vuoden pimeintä aikaa. Jos jotain tästä syksystä pitää sanoa, niin onpahan ainakin satanut. Sateesta ja ravasta huolimatta tunnelmat tallissa ovat olleet pitkästä aikaa kirkkaammat kuin koko vuotena. Lokakuu on tarjoillut meidän talliin odotettuja ja kaivattuja ilonpilkahduksia.

Onhan se jossakin määrin surkuhupaisaa, että vuosi kääntyy kohta marraskuuksi ja meidän tallin hevosten osalta ravikilpailumerkinnät ovat olleet yhtä kuin Vilman opetuslähtö. Mutta kaikkiin asioihin ei pysty itse vaikuttamaan ja tässä lajissa oma pienuus tai mitättömyys kyllä korostuu. Aatun ja Samun vammat ovat olleet sellaisia, että vain aika on voinut ne parantaa. Toki niiden eteen on kaikki mahdollinen yritetty tehdä, mutta aika on kuitenkin ollut se joka eniten on auttanut. Tampereen eläinlääkärin Kimmon sanat "vammat ovat pieniä, mutta aikaa vieviä" on todellakin saanut konkreettisen merkityksen. Aikaa on annettu. Valmennusta on kiristetty asteittain ja taas käyty ultrakontrolloissa. Terveitä jalkoja kummallekaan ei tule enää koskaan, mutta edes sellaiset, joilla voisi vielä kilpaa juosta. Aatun kohdalla uskon hankositeen polttamisella olleen suurin apu siihen, että ainakin tähän saakka jalka on kestänyt valmennuksen koventamisen kunnialla.

Aatu lämmityksessä koelähtöpäivänä 22.10.2017
Lokakuun alkupuolella käytiin tämän vammatarinan osalta viimeinen kontrollikeikka Tampereen klinikalle. Tuohon mennessä molemmilla hevosilla oli ajettu samat treenit, joissa vauhdit olivat olleet maksimissaan 1.40-lukemissa. Tampereella Kimmo ultrasi Samun ja Aatun vammajalat vielä kertaalleen. Takapakkeja ei ollut tullut ja molempien kintut näyttivät ultran ruudulla siltä, että kaikki voitava oli nyt tehty. Jatkossa homman nimi olisi vähän niin kuin Herran haltuun.

Aatulla ajettiin koelähtö viime sunnuntaina Seinäjoella. Tuo meidän 10-vuotias varsa oli ihan yhtä innoissaan touhusta kuin se on aina ollut. Tuli mietittyä myös, että onneksi kukaan ei kyennyt sanomaan Turun kuninkuusraveissa 2016, että Aatulla on seuraavan kerran voilokki kyljessä semmoiset 15 kuukautta myöhemmin. Usko olisi loppunut. Nyt se voilokki saatiin oriin kylkeen kuitenkin "taas" laittaa. Aatu oli ihan yhtä pelle kuin aina ennenkin. Varikolla sen kävelyttäminen/verrytteleminen aiheuttaa lähinnä vaaratilanteita, sillä Aatun hermoille se ei ole ollenkaan sopivaa touhua. Ei ole ollut ennenkään eikä ollut nytkään. Itse lämmitys kuitenkin sujui hyvin ja kyydissä istunut Niko oli Aatun menoon jo lämmitysajossa tyytyväinen. Aatun piti juosta koelähdössä alle aikarajan 35,0. Se on ihan kelpojuoksua, joskin kilpailutilanteisiin siitäkin pitää olla varaa vielä pudottaa kymmenen sekuntia. Kilpailu on kamalan kovaa.

Koelähtö. Uusi alku. Ensimmäisessä kurvissa.



Aatun volttimuuvit olivat edelleen melkoista pään heittelyä, mutta tällä kertaa se lähti kuitenkin ravia matkaan voltista. Hevonen näytti koko matkan ajan iloiselta, innokkaalta ja ravasi hyvin. Ensimmäinen puolikas sujui 36,0 vauhdilla, kilometrin väliaika oli 33,5, kolmas puolikas tasan 30,0 ja viimeinen 23,5. Niin. Kaksikymmentäkolmeviisi. Siihen ei tarvitse sanoa enää meikäläisenkään mitään. Hyvä hevonen on aina hyvä hevonen ja Aatunkin osalta kyydit näyttivät olevan edelleen tallessa, huilasi se välissä kuinka pitkään tahansa. Aatu haki kilpailulupansa takaisin ajalla 30,0. Ehkä se on niin, että vahvimmat meistä on sirpaleista tehty.

Kilpailuluvan kanssa takaisin katoksille saapumassa.

Eilen sitten oli Samun vuoro lähteä reissuun. Kaustisella järjestettiin meidän osalta aika sopivaan saumaan harjoitusravit, koska Samukin tarvitsisi jonkin kovemman harjoituksen ennen kuin sillä tohtisi alkaa tosissaan haaveilla kilvanajosta. Samu ilmoitettiin harkkareihin 40,0-sarjaan. Kaustisen uusittu rata näytti hienolta, mutta osoittautui valitettavasti liian kovaksi. Huolestuttavinta on tosin se, että pohjalta nousee jo tässä vaiheessa kiviä pintaan. Ei hyvä. Kuskien mukaan sisärata oli paras hevosen juosta ja kaikeksi onneksi Samulla olikin ykkösrata. Lämmityksessä Samu ei käynyt ollenkaan radalla, vaan iskä kerkesi vielä ennen pimeän tuloa käydä ajamassa ruunalla hiittisuoralla kahdeksan kilometriä hiljaista hölkkää. Tuon jälkeen Samu rauhoittui vähän katoksessa odotteluun, mutta kyllä siitä silti näki, että ihan erilailla latautunut hevonen oli matkassa kuin pelkillä treenireissuilla. Hevonen kuitenkin toimi hyvin, mikä ei sekään ole aina ollut mikään itsestäänselvyys Samun kohdalla. Näin pitkän tauon jälkeen on Samun kanssa ihan odotettua, että asioita ja käytöstapoja joutuu vähän "muistelemaan".
Samu harkkareihin lähdössä 25.10.2017

Itse kilvanajoon Samua ei kuitenkaan tarvinnut yhtään muistutella. Kukaan ei uskoisi, kuinka laiska ja rauhallinen hevonen Samu on kotona ja Ullavan metsissä treenata, kun katsoo sen latausta radalla. Se oli eilen jotenkin todella latautunut ja todella kilpailuhenkinen. Voltista se ampui matkaan kuin ennen vanhaan ja paineli jo ensimmäisessä kaarteessa kaukana muiden edellä. Selkäjuoksu olisi ehkä ollut meidän toiveenamme, mutta Samu oli jotain ihan muuta mieltä. Vellu sai pidätellä ruunaa koko matkan. Ensimmäinen puolikas kuulutettiin 40,0 vauhtiseksi ja kierros 39,0. Toiselta kierrokselta ei ole väliaikoja, mutta Samu latoi sen kyllä varmaan noin 30-pintaan. Hevonen näytti äärettömän hyvältä ja siltä se oli kärryillekin tuntunut. Viimeisellä takasuoralla tuli lämminverinen Samun rinnalle, mutta senkin kanssa Samun oli pakko kilpailla maaliin saakka. Kakkoseksi jäätiin. ;) Samun ajaksi tuli 34,9 eli aivan liian lujaa sarjamääritykseen nähden, mutta ratkaisu oli nyt kyllä valitettavasti enemmän hevosen kuin ohjastajan. Hyviä asioita oli kuitenkin ehdottomasti Samun ravin helppous ja palautumisen nopeus. Ehkäpä kaikki tästä vielä iloksi muuttuisi.

Samu ja ystäväni hevonen Peltolan Temppu harkkareissa.

Näin. Voilokit on siis kertaalleen taas soviteltu Samun ja Aatun kylkiin ja ollaan päästy vähän makustelemaan, mistä tässä lajissa oikein olikaan todellisuudessa kyse. Tällaisina hyvinä hetkinä aina tuntuu, että kaikki se työ mikä hevosten vammojen hoitoon ja kuntouttamiseen on käytetty, on ollut kaiken tämän hyvän mielen arvoista. Ja sitä, kuinka pitkään tämä leikki tällä kertaa kestää, ei onneksi osaa sanoa vielä kukaan. On vain tämä hetki.

Lokakuussa on ollut myös hevosten vuosihuoltoja. Aatu ja Samu kävivät hammasteknikko John O Hanlonin hammaslääkäräröitävänä ja kaikki hevoset ovat Toivoa lukuunottamatta saaneet vuosittaiset influenssarokotuksensakin. Lisäksi Aatu kävi Kennethin kiro- ja akupunktiohoidossa Halsualla.

Vilman kanssa Ullavan upeissa maastoissa.

Taitaa olla jo kuukauden vanha kännykkäräpsy, mutta olkoot nyt tässä. Samun kanssa lenkille lähdössä.

Salaman kanssa kävin viime viikolla Kannuksessa Torpan Ratsutallilla Hannan tunnilla ensimmäistä kertaa Toivon syntymän jälkeen. Toivoa ei ole vielä vieroitettu, mutta nyt se joutui muutamaksi tunniksi eroon äidistä Salaman käytyä töissä. Oli kyllä niin mukavaa taas pitkästä aikaa! Kotona ratsasteluja ja ylipäätänsä Salaman liikuttamista rajoittaa nyt sen kengättömyys, mutta maneesissa onneksi pärjää ilman kenkiäkin. Toisaalta Salama ehdottomasti alkaa olla jo säännöllisen liikutuksen tarpeessa, sillä viimeisen parin viikon aikana sillä on ollut pari kertaa epämääräisiä maha/ähkyongelmia, joita kertaalleen kävi päivystävä eläinlääkärikin hoitamassa. En tiedä, haittaako se sisällä oleva varsa nyt jotenkin Salaman elämää, onko se juonut liian vähän vai liikkunut liian vähän. On tämä välillä yksi oravanpyörä.

Salama alkaa muutenkin olla jo sen oloinen, että voisi pikkuhiljaa jo vieroittautua Toivosta ja ehkä niitä pitäisikin ruveta pitämään yöt jo omissa karsinoissaan. Talveksi Toivo lähtee Halsualle toisen samanikäisen orivarsan kaveriksi. Mielestäni tuonikäinen orivarsa tarvitsee ehdottomasti ikäisensä leikkikaverin ja on ihana, että sellainen nyt löytyi semmoisesta paikasta, mihin annan Toivon hyvillä mielin. Samun jälkeen kun olen edelleen sitä mieltä, että se pihatto ei kuitenkaan ole ainakaan ihan jokaiselle varsalle se paras mahdollinen kasvuympäristö.
Syksyn hetki tallin pihalta jonain iltana.