Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



25.8.2017

Elokuuta


Tällä hetkellä on jotenkin todella hankala kirjoittaa. Mitään. Mistään. Kun on niin kiire, ettei missään välissä kerkeä. Ja kun on niin hiljaista, ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Syyt vaihtelevat. Joka tapauksessa, sitä hankalammaksi kirjoittaminen vain muuttuu, mitä kauemmin sitä välttelee.

On venetsialaisviikonloppu. Mitä se sitten tarkoittaakaan; mökkikauden päättäjäisiä, kesän loppua, syksyn alkua - vai ihan tavallista (työ)viikonloppua. Elokuun vaihtuminen syyskuuksi on kuitenkin ihan konkreettinen syksyn merkki. Iltojen pimetessä, olen miettinyt taas kerran, kuinka kummallista elämä on. Keväällä valoa odottaa ja sen voimalla on niin ihanaa puuhastella hevosten kanssa iltamyöhään. Syksyllä taas on ihana on illat pimenevät ja on tavallaan lupa levähtää. Ihmismieli tarvitsee kaikkea, valoa ja pimeyttä, kesää ja talvea, kevättä ja syksyä. Onneksi meillä on mahdollisuus saada osamme niistä kaikista.


Oikeastaanhan jonkinlainen syksy alkaa aina silloin, kun kuninkuusravit ovat ohitse. Se tapahtuma ei petä ikinä. Meillä oli tänäkin vuonna huikean mukava ja mieleenpainuva reissu isolle kirkolle hyvällä porukalla. Etukäteisfiilikseni siitä, ettei Vermolla, suomenhevosilla ja kuninkuusraveilla ole mitään tekemistä keskenään, saattavat jossakin määrin edelleen pitää paikkansa. Mutta Vermo hoiti kuitenkin kaiken tyylikkäästi ja ehkä jopa rutiinillakin. Kaikki toimi. Me pidimme kotiratamme omalle työmiehelle Metkutukselle koko viikonlopun lipun korkealle ja saimme kokea jälleen kerran kutkuttavan jännittävät kuninkuusravit. Parhaat voittivat. Onnea vielä upeat Saaga S ja Köppinen!



Elokuu on oman tallin hevosten osalta ollut onneksi ihanan treenipainotteinen. Samun ja Aatun jalat on ultrattu Kimmon toimesta heinäkuun lopussa viimeisen kerran ja tällöin myös Aatu sai hölkkäluvan. Nyt siis ollaan päästy käymään Kaustisen radalla ajamassa hölkkää Aatulla, Samulla ja Vilmalla. Toistaiseksi kaikki on ollut hyvin. Varsinkin Samu alkaa tuntua hölkkätreeneissä niin hienolta, että toivoisin sen pääsevän viikon päästä olevan seuraavan ultrauskontrollin myötä ihan oikeaan hiittivalmennukseenkin. Mutta koska tähänkin saakka on maltettu, niin maltetaan nyt jatkossakin kuunnella eläinlääkärin näkemys asiasta aluksi. Jokatapauksessa, Samun ja Aatun kärryillä on taas tullut se kummallinen tunne siitä, että tämän takia kuntoutustyö on jaksettu tehdä ja tämän tunteen takia se on kannattanut tehdä. Aikuinen, voimakas, kilpaillut suomenhevonen on upea. Todella upea.

Jos kaikki taivaankappaleet ovat vielä tulevan viikon ajankin oikeissa asennoissa, niin Vilma lähtee syyskuun alkupäivinä käymään Seinäjoen raveissa opetuslähdössä. Syyskuussa sillä on ohjelmassa myös irtopalakuvaus ja vielä kysymysmerkillä näyttelytkin. Katsotaan.

Toivo ja Salama voivat hyvin. Ne ovat ihania. Yhdessä ja erikseen. Tänä kesänä on ollut monesti sellainen tunne, ettei tästä kesästä jää paljoa muisteltavaa. Mutta jokaisena aamuna, kun olen vienyt Salamaa ja Toivoa laitumelle ja jokaisena iltana kun olen taluttanut niitä takaisin talliin, olen hokenut itselleni; muista. Muista kuinka täydelliseltä tämä kaikki tuntui kaiken odottamisen jälkeen. Säilytä tämä tunne. Muista, kuinka iloinen varsa loikkii emänsä edellä tai perässä. Muista, kuinka onnellinen ja ylpeä emätamma Salamasta on tullut. Muista, että olet ansainnut kaiken tämän onnen.




Ettei kukaan luulisi, että elämä hevosten kanssa on kovin montaa hetkeä pelkkää onnea, niin kerronpa vaikka eilisillasta. Ei tarvitse sen kauemmas muistella.  Olin ajatellut ratsastaa Salamalla vielä iltasella. Puoli kahdeksalta päätin toteuttaa suunnitelmani kun olin ensiksi saanut siivottua hevosten tarhat. No. Yllätys. Salama ei antanutkaan laitumelta kiinni. Se on kai nyt niin tuossa äitiysloma/kesäloma/helppo elämä/hormonihöyry -moodissaan, että työnteko ei vain kiinnosta. Eikä edes porkkanat eivät saaneet Salaman mieltä muuttumaan. Ärsytti katsella laitumella nurkasta nurkkaan kiitävää tammaa varsa perässään. Salama tiesi, että oli väärä kellonaika talliin menemisen suhteen. Se vain on liian viisas. Toivo sentään kävi välillä luonani rapsutettavana. Sain kuningasidean. Se oli virhe. Päätin ottaa Toivon panttivangikseni ja sainkin varsan kanssa lompsittua laitumen portin toiselle puolen. Sitten Salamalla iski laitumella -lapsi viedään-paniikki. Toivolle iski myötäpaniikki. Varsa ampui laitumen porttilankojen läpi takaisin laitumelle riimunnaru perässään. Siitä se säkeentyi vielä lisää niin, että meni kahdesta kohtaa uudestaan laitumen langoista lävitse. Aatu sekosi. Samu sekosi. Vilma sekosi ja polki siinä tarhassa hypätessään etukenkänsä irti. Lankoja venyi maassa ympäri laidunta, jonka keskellä tamma ja varsa laidunsivat voittajien näköisinä. Aivan mahtavaa. Onneksi yhtään ei ärsyttänyt. Ei yhtään. Noh, korjailin sitten aitoja. Pyydystin Salaman kiinni. Ja pääsin ratsastamaan. Ah, elämä on sitten niin täydellistä.