Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



10.3.2018

Maaliskuun terveiset

Monta viikkoa ole taas yrittänyt saada itseäni istumaan tietokoneen ääreen ja naputtelemaan vähän hevosten kuulumia blogiin. Kuten huomata saattaa, niin huonosti on tahtonut motivaatiota löytyä, mutta ehkäpä tämän viikonlopun aikana saisin jonkinlaista tarinantynkää tuotetta.

Salama ja Aatu talvisena iltana.

Talvi on ollut olosuhteiltaan niin oikea talvi, kuin vain olla ja pystyy. Toholammilla on ollut lunta ja pakkasta ja treeniolosuhteet hevosille niin hyvät kuin vain hevosihminen toivoa saattaa. Vuodenajat ovat upea asia. Hevosharrastusrintamalla on sinällään aika leppoista, koska hevoset ovat olleet taas hyvin pitkälti sairaslomalaisia. Enemmän ja vähemmän. Vilma on tainnut olla se, jota on pystytty tavoitteellisimmin treenata. Ja niin sen sinällään kuuluukin olla, koska Vilma kääntyi vuodenvaihteessa 3-vuotiaaksi ja ravihevosen ura siintää päivä päivältä ja lenkki lenkiltä vähän lähempänä. Vilma treenaa hyvin. Sillä on täysin erilainen tyyli juosta kuin kenelläkään meidän tallin muilla hevosilla, mutta eteenpäin se Vilmankin tyyli näyttää tässä vaiheessa ainakin vievän. Haaveilen, että Vilmalla päästäisiin ajamaan koelähtö nyt 3-vuotiaana, mutta starttiin se ei ole tulossa ennen kuin vuoden päästä. Tai joskus tulevaisuudessa. Sen verran minäkin olen tässä matkan varrella oppinut, että tammalla ikäluokkakilpailuista ei tarvitse haaveillakaan ja 3-vuotiaanakin taso noissa omissa lähdöissä on vuodesta toiseen vain kovempi ja kovempi. Villimiehen tammakilpailun 2020 voitto olisi tässä vaiheessa ihan riittävä tavoite. ;)

Noin kuukausi sitten kävimme Samun ja Aatun kanssa klinikkareissulla Seinäjoella Vettenrannan Marin luona. Vikaa löytyi molemmista hevosista, mikä Samun kohdalla oli jotenkin kyllä toivottuakin. Ruuna on treenannut koko talven kotona hyvin ja sitten ollut kaikissa juoksemissaan starteissa ihan onneton. Verikokeita on talven aikana otettu putkitolkulla eikä niissä koskaan ole löytynyt mitään alisuorittamista selittävää. Samun hemoglobiini on välillä ollut alakantissa, mutta rautakuurilla sekin saatiin korjaantumaan. Tosin nyt ennen Seinäjoen klinikkakäyntiä kontrolloiduissa verikokeissa hemoglobiini oli taas alarajoilla. Samulle on syötetty Gastrogard-kuuri vähän kuin varmuuden vuoksi, mietitty, hoidettu ja treenattu. Joka tapauksessa starteissa lopputulos oli aina sama hiljentäminen maalisuoralla. Kuskit kehuivat startista toiseen Samun ravia ja olemusta lämmityksessä. Vellu mainitsi muutamaankin kertaan ajamissaan starteissa Samun painaneen poikkeuksellisen paljon sekille heti kierroksen juoksemisen jälkeen. Se on ollut uusi asia.
Marilta oli varattu nyt klinikka-aika perusteelliseen syyniin Samun kohdalla. Tuntui jotenkin uskomattomalta, että hevonen olisi nyt vain yhtäkkiä päättänyt olla juoksematta loppusuoraa ja että se suurin ongelma olisi vain korvien välissä. Vaikka siltähän se on kieltämättä jo näyttänyt ja itsestäkin tuntunut. Ja Suikun sukuiset ovat kuulemma joskus liian viisaita kilpahevosia. Samusta sitä ei meikäläinen kyllä äkkiseltään uskoisi... ;)

Samu päiväheinillä

Klinikalla Samulta otettiin ihan ensimmäiseksi sydänlihastulehduksesta kertova verikoe (troponiini), vaikka eläinlääkäri pitikin sydänlihastulehdusta hyvin epätodennäköisenä vaivana, koska Samun palautumissykkeet ovat olleet koko ajan normaalilla tasolla lenkkien jälkeen. Sitten otettiin röntgenkuvat mahasta ja suolistosta, joilla nähtäisiin, onko siellä hiekka/maa-aineskertymiä. No, ei ollut. Ei muruakaan. Seuraavaksi eläinlääkäri tähysti keuhkoputken, joka oli normaali. Sitten Samu valjastettiin kilpakärryjen eteen ja iskä ajoi sillä puolireipasta juoksua radalla kymmenisen kilometriä eläinlääkärin ajaessa autolla vieressä. Ruuna ravasi hienosti, mutta muisti pyrkiä varikkoportin luona pois radalta viimeisillä kierroksilla... Niinpä niin. Ei Samun ravissa mitään sanomista ole starteissakaan ollut, mutta nyt tuli kyllä eläinlääkäriltäkin lausunto, että kylläpä Samu ravaakin hienolla, rennolla ja vaivattomalla tyylillä. Niinhän se tekee ja se on tehnyt loppusuoran ongelmasta vieläkin ärsyttävämmän meille ihmisille, koska hevosen kyvyt olisivat huikeat. Ajamisen jälkeen Samu taivutettiin ja juoksutettiin vielä narusta. Mari sanoi, että joskus etupolvivaivaiset hevoset toppaavat loppusuoralla. Taivutuskokeissa saatiin pienet reaktiot näkyviin oikeasta takavuohisesta ja oikeasta etuvuohisesta. Mutta nekin olivat niin mitättömät, etteivät millään selittäisi starttien alisuorittamista. Taivutuskokeiden jälkeen mentiin takaisin klinikalle ja tähystettiin keuhkoputki uudelleen. Ja tadaa. Sieltä se sitten löytyi. Syy. Verta keuhkoputkessa.

Samun keuhkot siis vuotavat rasituksessa verta. Siksi kyyti loppuu maalisuoralla, kun hevoselle tulee jonkinlainen tukehtumisentunne. Samulta ei ole koskaan startin jälkeen tullut veri sieraimista, mutta ilmeisesti verenvuoto on siinä määrin vähäistä, että hevonen ehtii nielaista veren kun se nousee nieluun saakka. Diagnoosi ei sinällään ollut mieleinen, mutta helpotus kuitenkin. Samulla ei ole (pelkästään) päässä vikaa, vaan sillä on ollut ihan todellinen syy suorittaa huonosti ja topata maalisuoralla. Olen aina tähän talveen saakka pitänyt Samua enemmänkin talvi- kuin kesähevosena, mutta tämän diagnoosin jälkeen olen vakuuttunut, ettei talven pakkaskeleissä juokseminen ole keuhkovaivaisen hevosen juttu. Ei ollenkaan. Keuhkoverenvuoto on hankala vaiva. Eläinlääkäri sanoi, että se on myös paljon luultua yleisempi ongelma, koska se voidaan saadaan kiinni vain rasituksen jälkeisessä tähystyksessä. Syytä on mahdotonta tietää. Liittyykö se johonkin tulehduksen jälkitilaan, allergiaan vai pelkkään taipumukseen kohonneesta keuhkovaltimopaineesta. Myös hoito on hankalaa. Samu sai nyt pitkähkön kortisonikuurin, jolla pyrittiin poistamaan tulehdus keuhkoista. Samu huilasi täysin kaksi viikkoa, sitten aloitti kävelytreenin ja on nyt hiljalleen palannut hölkkävalmennukseen. On mahdotonta sanoa, kykeneekö Samu enää starteissa antamaan parastaan ulos, koska taipumus keuhkoverenvuotoon on aina olemassa. Toisaalta haluan nähdä sen suorituskyvyn vielä kevät- ja kesäkeleillä sekä nähdä, onko keuhkoverenvuotohevosille tarkoitetuista lisäravinteista tässä tapauksessa mitään apua.

Samaisella klinikkareissulla Aatulla todettiin olevan nyt oikeassa, eli siinä "terveessä" takajalassa hankosidevamma. Vamma on nyt ulkohaarassa eli ihan eri paikassa kuin toisen jalan hankkarin runko-osan ongelmat. Voi taas vain arvella, kuinka kauan tuo vamma on hevosta vaivannut. Oliko se olemassa jo Kuopiossa juostussa startissa joulukuussa, kun hevonen ravasi epävarmasti ja laukkaili. Turvotus jalkaan tuli kuitenkin vasta varmaan kuukausi tuon startin jälkeen ja sekin turvotus sekottui aluksi vähän siihen, että myös Aatun toinen takajalka ja Vilman etujalat turvottelivat jonkin ihanan viruksen vaikutuksesta. Oli miten oli. Nykyinen vamma on suuri, prosenteissa lähes 50, jos niitä haluaa tuijottaa. Aatu sai sittemmin lihakseen pistettävän kortisonikuurin ja hankoside on tuon jälkeen poltettu.

Ei ole paljon siis aihetta hehkutuksille, enkä jaksa analysoida tulevaisuutta Aatun ja Samun kohdalla. Mikään ei kestä ikuisesti ja kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös hyvät hevoset. Jossakin vaiheessa on pakko siirtyä eteenpäin ja olla vain hurjan kiitollinen siitä, kuinka paljon tämän hevoskaluston kanssa on voitu kokea ja saavuttaa. Ilon hetkiä on ollut paljon ja monta hienoa ravireissua on saatu tehdä.

Kun puhutaan tulevaisuudesta tulee vain yksi asia mieleen. Toivo! Se on elellyt nyt pari kuukautta Halsualla ja on varsin ihastuttava ja ilkikurinen ilopilleri. Tosin minusta se kiusaa kaveriaan jatkuvasti, mutta ehkä se kuuluu asiaan. Liikettä varsat ainakin ottavat ja niillä on niin hauskaa, että jo hetken sitä menoa seuratessa tulee itsekin hyvälle tuulelle. Toivolla on vielä tulevaisuus täysin auki ja parasta on, että kaikki on sen kohdalla vielä mahdollista. Elämä jatkuu.

Varsojen leikkejä

Toivo...tosimies...

Uutta elämää voi tulla talliin jo parin kuukauden päästä, koska Salaman varsomiseen ei ole enää kuin kaksi kuukautta. Aika menee kyllä niin vauhdilla ja tästä Salaman tiineydestä en ole oikein ehtinyt repiä liiemmin mitään stressiäkään. Viime viikolla kävin vielä Salaman kanssa ratsastustunnilla, mutta nyt se saa alkaa mammalomailemaan, vaikka ahkerasti ja iloisesti se edelleen ison mahansa kanssa on töitä tehnytkin. Seuraava projekti olisikin sitten aloittaa Vilman ratsukoulutus ravitreenin ohessa. Matka on pitkä, että Vilmasta tulisi samanlainen kaikkeen käyvä monitoimitamma kuin Salamastakin, mutta yritetään ainakin.

Onneksi elämää voi elää vain päivän kerrallaan. Juuri nyt se tuntuu täysin riittävältä.