Vilma leikkii 11.3.2016 |
Pitkään vaivannut motivaation puute blogia kohtaan on osoittanut tällä viikolla lievää piristymisen merkkejä. Tällä viikolla on oikein tehnyt mieli kirjoitella tänne jotain kuulumisia, mutta sen verran muuta ehkä hieman oleellisempaa tekemistä on löytynyt työpaikalta ja tallista, että aina kirjoittelu on vain siirtynyt. Mutta nyt on hyvä sauma rustata muutama sananen.
Kevätaurinko on näyttäytynyt Keski-Pohjanmaallakin, vaikka vielä me ei millään raaskittaisi luopua näistä loistavista kotona olevista valmennusolosuhteista, joita talvi on meille tarjoillut. No, toivoa sopii, että yöpakkaset pitäisivät treenipaikat vielä jokusen viikon ajan lumipolanteisina ajoalustoina.
Hevosten kanssa on touhuiltu paljon ja monenlaista, vaikka mitään näkyvää jälkeä mihinkään starttihistoriaan tms virallisiin kirjoihin ja kansiin ei olekaan saatu aikaiseksi. Mutta harjoitusravit ovat ehkä lähimpänä meidän tallin hevosten oikeita töitä. Pitkästä, pitkästä aikaa Aatu juoksenteli Kaustisen rataa ympäri voilokki kyljessä. Iskä kuskasi Aatun nimittäin tiistai-iltana Kaustiselle harkkareihin, joihin se oli ilmoitettu osallistuvaksi 1.40-vauhtiseen sarjaan. Jo ennen kotoa lähtemistä tuli vähän mutkia matkaan, kun Vellu estyi ajamasta koko harkkareissa. Onneksi Laura oli tarpeeksi yllytyshullu ja lupautui iskän kinuamisen jälkeen Aatun kärryille. Onhan Aatu vilkas hevonen edelleen, vaikka kaikkien Samun järjestämien toilailujen jälkeen se tuntuu nykyään melkein puolileppoisalta hevoselta. Jokatapauksessa pelipaikoilla oltiin pitkästä aikaa. Oli itseasiassa tainnut kulua yhdeksän pitkää ja välillä toivottoman tuntuistakin kuukautta siitä, kun Aatun perässä oli viimeksi kilpakärryt olleet. Mutta sopi ne perään edelleen. Ilmeisesti Aatu oli lämmityksessä ollut aika menoillaan, mutta itse lähdön lähestyessä se onneksi rauhoittui niin, että malttoi nätisti hölkkäillä ja ennen kaikkea kuunnella kuskiakin. Laura ajoi Aatulla supertarkasti ja tarjoili sairastaukolaiselle oriille juuri sellaisen juoksun, kuin iskä oli etukäteen toivonut. Aatu sai juosta aluksi kolmannessa parissa ulkona, kunnes paikka parani toiseen ulkopariin yhden kaverin laukattua edestä. Maalisuoralla Lauralla oli lupa vetää oikeasta ohjasta ja sen tehtyä Aatu oli kurkottanut harkkarilähtönsä voittoon ajalla 39,7ke. Oli ihan huikean hienoa, että edes tuo lähtö maltettiin noissa harjoitusraveissa ajaa sarjamäärityksen mukaista vauhtia ja toki Lauralla kuuluu suurin kiitos siitä, että Aatu sai "palata" radoille juuri toivomallamme nätillä ja helpolla tavalla. Ihan loistava suoritus! Hevonen oli ravannut hyvällä tyylillä ja ollut muutenkin kohtuullisen rento ja leppoisa kaveri. Sellainen ori on ollut pitkään jo kotitreeneissäkin, mutta oli mukavaa, että samanlainen Aatu kiersi sitten harkkareissakin rataa. Tästä on niin mukava jatkaa treenejä kevättä kohti. Aatulle ei tule oikeassa elämässä enää ikinä olemaan helppoja lähtöjä tarjolla, enkä tiedä kuinka se sitten joskus tulee omissa sarjoissaan riittämään, mutta tämän lähempänä melkein-starttikuntoa se ei kuitenkaan ole ollut sitten viime kesän. Ja kun tässä sairastaipaleellakin on ollut tilanteita ja sattumuksia jos jonkinlaisia, niin täytyy olla onnellinen jo tähän välietappiin pääsemisestä. Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu.
Todistusaineisto jonka sain yötöihin Aatusta ja Laurasta harkkareissa. Hevonen ainakin näyttää ihan yhtä iloiselta kuin ennenkin raveissa. |
Ehkä eniten Aatun hyvistä treeniotteista innostuneena, on ihan kaikki muukin hevosharrastaminen tuntunut tällä hetkellä kovin mukavalta puuhalta. Yksi konkreettisin asia tallirintamalla on, että Vilman ajo-opetus on aloitettu. Sillä on ollut nyt kaksi kertaa kärryt perässä. Toistaiseksi ollaan nuo kärryttelylenkit menty tietä pitkin, ei olla käyty ojissa tai makoiltu reporankana tiellä tai tallin käytävällä kärryt perässä. Ehkä huomenna on tiedossa sellainen kerta, sillä eiköhän jotain kommervenkkejakin kannata kohta jo kokeilla. Mieleen on kyllä painunut aika elävästi Samun ajolleopettaminen, se kun tykkäsi makoilla kärryjen edessä kerran jos toisenkin. Vilma on ollut ajopuuhissa sen verran tomeranoloinen kaveri, että silmien pyörimisestä päätellen kohta se takamuskin saattaa suurella todennäköisyydellä vähän lennellä.
Pelastakaa mut näiltä remmeiltä! |
Inhoan sitä Sannin uutta hittibiisiä, mutta kun Vilman ilmettä katsoo, niin ei tuu mikään muu mieleen. "Ja mä mietin, että mitähän vittua..." ;) |
Ekaa kertaa kärryt perässä! |
Samu ja Aatu pääsivät tänään nauttimaan myös Kenneth Danielsenin hoidoista Halsualla. Kenneth lienee oikeimmin sanottuna hevosten fysioterapeutti, joka kykenee antamaan hevosille kiropraktisia nikamahoitoja, akupunktiota, laserhoitoja yms, mutta ennen kaikkea hän omaa sellaisen hevosanatomiatuntemuksen, etten ole koskaan aikaisemmin vastaavanlaiseen taitoon törmännyt. Olen kerta toisen jälkeen Kennethin työskentelyä nähdessäni häkeltynyt. Minun, joka työskentelen teho-osastolla koneiden, laitteiden ja lääketieteen keskellä, ei ikinä pitäisi uskoa mihinkään "poppamieheen". Ei, mutta epäilyksistäni huolimatta homma toimii! Samua ja Aatua on hoidettu nyt useamman kerran akupunktiolla ja jotakin pieniä palasia on mielestäni saatu paikoilleen. Tällä erää epäusko taas tuumasi ottaa yliotteen mielipiteistäni Kennethin sanottua Samun tutkimisen jälkeen sillä olevan mahahaava, vaikkei sitä hevosta päällepäin katsoessa uskoisikaan. En tiedä olenko aivan sinut vieläkään asian kanssa, mutta täytyy myöntää, että kun joku edes sanoo asian ääneen, niin päässä alkoivat rattaat raksuttaa ja yllättävän moni pikkujuttu tuntuikin ehkä saavan nimen. Ensinnäkin mahahaava ei ole kuulemma lainkaan poikkeuksellinen asia ruunauksen jälkeen. Ruunaus on hevoselle niin iso muutos (Samulle ainakin!) että saattaa aiheuttaa ikään kuin stressireaktion hevosessa, kun se ei enää oikein tunne itseään tai omaa paikkaansa tallissa. Samun kohdalla on totta, että ruunauksen jälkeen se alkoi laihtua ja sen jälkeen sille joutui lisäämään ruokaa todella reilusti. Silti heinää saisi omasta mielestäni upota enemmänkin. Viime startti oli ihan katastrofi ja sen jälkeenkin Samun palautuminen lenkeiltä on ollut vähän kyseenalaista. Tuntuu, että mikään kurkussa oleva haava ei voisi ihan näin paljoa enää haitata menoa. Se mikä sotii kovasti tätä mahahaava-ajatusta vastaan on, että Samu näyttää päällepäin erittäin hyvinvoivalta hevoselta. Sillä on lyhyt, kiiltävä karva ja sen sonta on ihan normaalia. Eikä se ole luonteeltaan sitten tippaakaan mikään stressaajapersoona - varsinkaan nyt ruunana. Mutta ota näistä nyt sitten selvää. Joka tapauksessa, me emme ainakaan häviä mitään sillä, että Samu popsii nyt GastroGard-kuurin ja me vielä hiukkasen enemmän kiinnittäisimme huomiota sen ruokintaan.
Ihan pikkuruisen harmittaa, että Samun kanssa kaikki on tällä hetkellä niin kovin pienestä kiinni. Se on periaatteessa paremmassa kunnossa kuin ehkä ikinä, mutta sitten aina tulee jotain ylimääräisiä uusia mutkia matkaan. Sellaistapa tämä raviurheilu on. Tuntuu, ettemme me ole muutamaan viime vuoteen muuta tehneetkään, kuin antaneet hevosille aikaa ja kuntouttaneet milloin ketäkin jostakin vammasta. Silti usko on edelleen olemassa. Usko johonkin parempaan, usko omaan työhön, omiin hevosiin ja niiden kykyihin. Ja samalla häilyy se pieni toive menestyksestä. Onnistumisista. Onni ja onnellisuus on jo kuitenkin jo olemassa - niinä pieninä hyvinä hetkinä arjessa ja elämässä. Niinä hetkinä, kun hevosella ajaessa vesi valuu silmistä vain edestäpäin tuulevan ilmavirran takia, kun ohjissa on painetta juuri oikeanverran, kun Salama laukkaa satulan alla tasapainoista, ilmavaa laukkaa, kun iltatallin hiljaisuuden täyttää vain hevosten heinien rouskutus, kun aamulla talliin mentäessä vastassa on neljä hörähdystä ja ne hetket kun mitään ylimääräistä murhetta ei ilmene. Niitäkin kun tässä harrastuksessa oppii arvostamaan. Tavallista arkea. Ihan parhautta.
Loppuun vielä paljon kuvia Salaman ja Vilman iloittelusta tarhassa. Sitä katsellessa tulee väkisin itsekin hyvälle mielelle. Toivottavasti sama iloilmiö välittyisi lukijoillekin.