Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



12.3.2016

Arjen onni

Vilma leikkii 11.3.2016
 
Pitkään vaivannut motivaation puute blogia kohtaan on osoittanut tällä viikolla lievää piristymisen merkkejä. Tällä viikolla on oikein tehnyt mieli kirjoitella tänne jotain kuulumisia, mutta sen verran muuta ehkä hieman oleellisempaa tekemistä on löytynyt työpaikalta ja tallista, että aina kirjoittelu on vain siirtynyt. Mutta nyt on hyvä sauma rustata muutama sananen.
 
Kevätaurinko on näyttäytynyt Keski-Pohjanmaallakin, vaikka vielä me ei millään raaskittaisi luopua näistä loistavista kotona olevista valmennusolosuhteista, joita talvi on meille tarjoillut. No, toivoa sopii, että yöpakkaset pitäisivät treenipaikat vielä jokusen viikon ajan lumipolanteisina ajoalustoina.
Hevosten kanssa on touhuiltu paljon ja monenlaista, vaikka mitään näkyvää jälkeä mihinkään starttihistoriaan tms virallisiin kirjoihin ja kansiin ei olekaan saatu aikaiseksi. Mutta harjoitusravit ovat ehkä lähimpänä meidän tallin hevosten oikeita töitä. Pitkästä, pitkästä aikaa Aatu juoksenteli Kaustisen rataa ympäri voilokki kyljessä. Iskä kuskasi Aatun nimittäin tiistai-iltana Kaustiselle harkkareihin, joihin se oli ilmoitettu osallistuvaksi 1.40-vauhtiseen sarjaan. Jo ennen kotoa lähtemistä tuli vähän mutkia matkaan, kun Vellu estyi ajamasta koko harkkareissa. Onneksi Laura oli tarpeeksi yllytyshullu ja lupautui iskän kinuamisen jälkeen Aatun kärryille. Onhan Aatu vilkas hevonen edelleen, vaikka kaikkien Samun järjestämien toilailujen jälkeen se tuntuu nykyään melkein puolileppoisalta hevoselta. Jokatapauksessa  pelipaikoilla oltiin pitkästä aikaa. Oli itseasiassa tainnut kulua yhdeksän pitkää ja välillä toivottoman tuntuistakin kuukautta siitä, kun Aatun perässä oli viimeksi kilpakärryt olleet. Mutta sopi ne perään edelleen. Ilmeisesti Aatu oli lämmityksessä ollut aika menoillaan, mutta itse lähdön lähestyessä se onneksi rauhoittui niin, että malttoi nätisti hölkkäillä ja ennen kaikkea kuunnella kuskiakin. Laura ajoi Aatulla supertarkasti ja tarjoili sairastaukolaiselle oriille juuri sellaisen juoksun, kuin iskä oli etukäteen toivonut. Aatu sai juosta aluksi kolmannessa parissa ulkona, kunnes paikka parani toiseen ulkopariin yhden kaverin laukattua edestä. Maalisuoralla Lauralla oli lupa vetää oikeasta ohjasta ja sen tehtyä Aatu oli kurkottanut harkkarilähtönsä voittoon ajalla 39,7ke. Oli ihan huikean hienoa, että edes tuo lähtö maltettiin noissa harjoitusraveissa ajaa sarjamäärityksen mukaista vauhtia ja toki Lauralla kuuluu suurin kiitos siitä, että Aatu sai "palata" radoille juuri toivomallamme nätillä ja helpolla tavalla. Ihan loistava suoritus! Hevonen oli ravannut hyvällä tyylillä ja ollut muutenkin kohtuullisen rento ja leppoisa kaveri. Sellainen ori on ollut pitkään jo kotitreeneissäkin, mutta oli mukavaa, että samanlainen Aatu kiersi sitten harkkareissakin rataa. Tästä on niin mukava jatkaa treenejä kevättä kohti. Aatulle ei tule oikeassa elämässä enää ikinä olemaan helppoja lähtöjä tarjolla, enkä tiedä kuinka se sitten joskus tulee omissa sarjoissaan riittämään, mutta tämän lähempänä melkein-starttikuntoa se ei kuitenkaan ole ollut sitten viime kesän. Ja kun tässä sairastaipaleellakin on ollut tilanteita ja sattumuksia jos jonkinlaisia, niin täytyy olla onnellinen jo tähän välietappiin pääsemisestä. Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu.
 
Todistusaineisto jonka sain yötöihin Aatusta ja Laurasta harkkareissa.
Hevonen ainakin näyttää ihan yhtä iloiselta kuin ennenkin raveissa.
 
Ehkä eniten Aatun hyvistä treeniotteista innostuneena, on ihan kaikki muukin hevosharrastaminen tuntunut tällä hetkellä kovin mukavalta puuhalta. Yksi konkreettisin asia tallirintamalla on, että Vilman ajo-opetus on aloitettu. Sillä on ollut nyt kaksi kertaa kärryt perässä. Toistaiseksi ollaan nuo kärryttelylenkit menty tietä pitkin, ei olla käyty ojissa tai makoiltu reporankana tiellä tai tallin käytävällä kärryt perässä. Ehkä huomenna on tiedossa sellainen kerta, sillä eiköhän jotain kommervenkkejakin kannata kohta jo kokeilla. Mieleen on kyllä painunut aika elävästi Samun ajolleopettaminen, se kun tykkäsi makoilla kärryjen edessä kerran jos toisenkin. Vilma on ollut ajopuuhissa sen verran tomeranoloinen kaveri, että silmien pyörimisestä päätellen kohta se takamuskin saattaa suurella todennäköisyydellä vähän lennellä.
 
Pelastakaa mut näiltä remmeiltä!
 
Inhoan sitä Sannin uutta hittibiisiä, mutta kun Vilman ilmettä katsoo, niin ei tuu mikään muu mieleen.
"Ja mä mietin, että mitähän vittua..." ;)
 
Ekaa kertaa kärryt perässä!
Samu ja Aatu pääsivät tänään nauttimaan myös Kenneth Danielsenin hoidoista Halsualla. Kenneth lienee oikeimmin sanottuna hevosten fysioterapeutti, joka kykenee antamaan hevosille kiropraktisia nikamahoitoja, akupunktiota, laserhoitoja yms, mutta ennen kaikkea hän omaa sellaisen hevosanatomiatuntemuksen, etten ole koskaan aikaisemmin vastaavanlaiseen taitoon törmännyt. Olen kerta toisen jälkeen Kennethin työskentelyä nähdessäni häkeltynyt. Minun, joka työskentelen teho-osastolla koneiden, laitteiden ja lääketieteen keskellä, ei ikinä pitäisi uskoa mihinkään "poppamieheen". Ei, mutta epäilyksistäni huolimatta homma toimii! Samua ja Aatua on hoidettu nyt useamman kerran akupunktiolla ja jotakin pieniä palasia on mielestäni saatu paikoilleen. Tällä erää epäusko taas tuumasi ottaa yliotteen mielipiteistäni Kennethin sanottua Samun tutkimisen jälkeen sillä olevan mahahaava, vaikkei sitä hevosta päällepäin katsoessa uskoisikaan. En tiedä olenko aivan sinut vieläkään asian kanssa, mutta täytyy myöntää, että kun joku edes sanoo asian ääneen, niin päässä alkoivat rattaat raksuttaa ja yllättävän moni pikkujuttu tuntuikin ehkä saavan nimen. Ensinnäkin mahahaava ei ole kuulemma lainkaan poikkeuksellinen asia ruunauksen jälkeen. Ruunaus on hevoselle niin iso muutos (Samulle ainakin!) että saattaa aiheuttaa ikään kuin stressireaktion hevosessa, kun se ei enää oikein tunne itseään tai omaa paikkaansa tallissa. Samun kohdalla on totta, että ruunauksen jälkeen se alkoi laihtua ja sen jälkeen sille joutui lisäämään ruokaa todella reilusti. Silti heinää saisi omasta mielestäni upota enemmänkin. Viime startti oli ihan katastrofi ja sen jälkeenkin Samun palautuminen lenkeiltä on ollut vähän kyseenalaista. Tuntuu, että mikään kurkussa oleva haava ei voisi ihan näin paljoa enää haitata menoa. Se mikä sotii kovasti tätä mahahaava-ajatusta vastaan on, että Samu näyttää päällepäin erittäin hyvinvoivalta hevoselta. Sillä on lyhyt, kiiltävä karva ja sen sonta on ihan normaalia. Eikä se ole luonteeltaan sitten tippaakaan mikään stressaajapersoona - varsinkaan nyt ruunana. Mutta ota näistä nyt sitten selvää. Joka tapauksessa, me emme ainakaan häviä mitään sillä, että Samu popsii nyt GastroGard-kuurin ja me vielä hiukkasen enemmän kiinnittäisimme huomiota sen ruokintaan.
 
Ihan pikkuruisen harmittaa, että Samun kanssa kaikki on tällä hetkellä niin kovin pienestä kiinni. Se on periaatteessa paremmassa kunnossa kuin ehkä ikinä, mutta sitten aina tulee jotain ylimääräisiä uusia mutkia matkaan. Sellaistapa tämä raviurheilu on. Tuntuu, ettemme me ole muutamaan viime vuoteen muuta tehneetkään, kuin antaneet hevosille aikaa ja kuntouttaneet milloin ketäkin jostakin vammasta. Silti usko on edelleen olemassa. Usko johonkin parempaan, usko omaan työhön, omiin hevosiin ja niiden kykyihin. Ja samalla häilyy se pieni toive menestyksestä. Onnistumisista. Onni ja onnellisuus on jo kuitenkin jo olemassa  - niinä pieninä hyvinä hetkinä arjessa ja elämässä. Niinä hetkinä, kun hevosella ajaessa vesi valuu silmistä vain edestäpäin tuulevan ilmavirran takia, kun ohjissa on painetta juuri oikeanverran, kun Salama laukkaa satulan alla tasapainoista, ilmavaa laukkaa, kun iltatallin hiljaisuuden täyttää vain hevosten heinien rouskutus, kun aamulla talliin mentäessä vastassa on neljä hörähdystä ja ne hetket kun mitään ylimääräistä murhetta ei ilmene. Niitäkin kun tässä harrastuksessa oppii arvostamaan. Tavallista arkea. Ihan parhautta.
 
Loppuun vielä paljon kuvia Salaman ja Vilman iloittelusta tarhassa. Sitä katsellessa tulee väkisin itsekin hyvälle mielelle. Toivottavasti sama iloilmiö välittyisi lukijoillekin.
 
















1.3.2016

Alta riman

Samu raveihin lähdössä
 
Jyväskylästä raveista palattiin sunnuntai-iltana Samun kanssa kotiin suuren ihmetyksen vallassa. Taas raviurheilu yllätti. Jälleen kerran Samu sai taustajoukkonsa kovin mietteliäiksi ja hiljaiseksi, mutta ihan eri syystä kuin koskaan aikaisemmin. Killerillä nähtiin rehellisesti sanoen Samun uran huonoin startti. Enkä osaa vieläkään antaa tapahtuneeseen mitään kovin vakuuttavia selityksiä. Elämä on.

Kaiken piti olla kunnossa. Samu on ollut treeneissä ihan normaali itsensä. Jalkojen terveyden osalta ollaan tällä hetkellä aika tyytyväisin mielin ja tuntuu kuin hevosen päähän olisi alkanut edes jossakin määrin järkikin tarttua. Joten mitäpä sitten seuraavaksi. No, jos vaikka henki tai kunto loppuisi. Siihen loppusuoran alkuun juuri. Aivan mahtavaa.

Tukka hyvin, kaikki hyvin.
 
Samulla oli Killerillä nappisarja. Sitä oli pidetty jo jonkin aikaa silmällä ja sinne vähän niin kuin tähdättykin. Ohjelmassa oli siis enintään 14 000€ tienanneiden suomenhevosen täyden matkan ryhmäajo. Samu sai lähtöradaksi numeron 11. Etukäteen suurimpana kysymysmerkkinä oli tietenkin hevosen käyttäytyminen, kilpailusuuntaan lähtöauton perään kääntyminen juuri varikkoportin kohdalla. Ravipäivä alkoi kuitenkin hyvin. Samu oli ravipaikalla yllättävänkin rauhallinen. Lämmityksessä se oli aika menoillaan, mutta ravasi hyvin ja näytti kyllä omaan silmäänikin äärettömän hienolta. Ilmeisesti se innokkuudestaan huolimatta tuntui kuskinkin mielestä mahdolliselta menestyjältä, kun Vellu tavoistaan poiketen intaantui hieman kehumaakin Samua ennakkohaastatteluissa ja muistutti, että Samu on itse itsensä pahin vastustaja.

Vellu ansaitsee ajosuorituksestaan kyllä kaikki mahdolliset ylistyssanat. Hevonen ei ansaitse sitten mitään. Varikolta esittelyyn mentäessä muut valjakot lähtivät kilpailusuunnan vastaisesti ja Vellu käänsi Samun kilpailusuunnan myötäisesti. "Mää esittettäydyn tätä kautta" kuului vaan Samun kärryiltä varikkoportilla seisoskelleelle valvojalle. Vellu tiesi mitä teki. Tällä tavoin Samua ei tarvinnut kääntää radalla kertaakaan. Itse lähtöauton lähestyminenkin meni ihan täydellisesti ja varikkoportti unohtui Samulta kokonaan. Samu lähti takarivistäkin hyvin ja pääsi suoraan toiseen pariin ulos. Paremmin ei olisi voinut enää sujua. Matkavauhti oli maltillista, Samu kyttäsi toisessa ulkoparissa ja hölkötteli helponnäköisesti. Tottapuhuen, Samu ei ole varmaan koskaan saanut niin helppoa ja hyvää juoksua kuin mitä Vellu sille Killerillä tarjoili. Aidan vieressä menoa seuratessa (lue paikallaan ympyrää hermostuneena kiertäen ja ääneen kaikista asioista valittaen) oikein odotti sitä hetkeä, että kuski kääntäisi Samun kolmannelle radalle kiriin. Normaalina Samuna sen olisi pitänyt tuollaisen matkavauhdin ja tuollaisen juoksunkulun jälkeen karata muilta loppukirin turvin maisemiin. Mutta kuinkas sitten kävikään. Vellu käänsi Samun noin 500metriä ennen maalia kolmannelle radalle kiriin kilpakumppanin perään, mutta meno hyytyi askel askeleelta. Edesmenneen pappani kommenttia lainaten maalisuoralla Samulta loppuivat puut pesästä. Mitään kiriä ei koskaan nähty vaan Samu jäi jokaisella askeleella vain kauemmas muista. Hevonen väsyi niin, että häävin varikolle pääsi hölkäten. Esitys oli ihan onneton ja sai kyllä meidät täysin ihmetyksen valtaan.

Samu puhalsi katoksella vielä kävelyttämistenkin jälkeen todella paljon. Se puhalsi normaalia enemmän jo lämmityksen jälkeen, mutta kuvittelin sen johtuneen normaalia innokkaammasta painamisesta. Nyt puuskuttamisesta ei tuumannut tulla ollenkaan loppua. Se oli semmoinen reissu sitten. Tuntui, että jotain täytyi olla pahasti pielessä, mikä selittäisi hevosen noin hirvittävän väsymisen.

Killerillä lämmitykseen lähdössä

Heti seuraavana päivänä iskä käytti Samun Kaustisen klinikalla tutkimuksissa. Iloksemme Olli Kauko olikin siellä juuri eilen eläinlääkärinä. Ihmetys jatkui. Verikoetulokset olivat ihan priimat. Fibrinogeeni 3,4. leukkarit 7,4, hb 158, asat 304. Edellispäivän kivanajo toki näkyy tuloksissa, mutta ovathan nuo silti ihan loistavat! Tällä kertaa olisi todella toivonut vastausten olevan jotain ihan muuta. Olli Kauko kuunteli ja tutki. Keuhkotkin olivat puhtaat, mutta kurkusta löytyi jokseenkin kummallinen noin 5cm pitkä haava. Eläinlääkäri ihmetteli, ettei hevonen ole yskinyt. No ei ole. En tiedä, mistä Samu on kurkkuunsa tuollaisen haavan sitten onnistunut saamaan. Ilmeisesti kurkku on kuitenkin haavan takia tai sen seurauksena ollut ainakin jossakin määrin tulehtunut, vaikka verikoetulokset nyt näyttivätkin jotain ihan muuta. Sitä en tiedä, voiko tuokaan haava selittää hevosen yhtäkkistä kunnottomuutta ja suunnatonta puuskuttamista startin jälkeen. Tai sanotaan nyt, ettei Samu ikinä mistään muistakaan haavoista ole mitään välittänyt, että välittäisikö tuostakaan. Ehkä. Jokatapauksessa kurkun haava kuulemma paranee eikä millekään lääkityksillä ollut tarvetta. Kuulemma kahden viikon päästä saa ajaa surutta uudestaan kilpaa. Jaa-a.

Ajatukset ovat edelleen aika sekalaiset. Hevonen menetti kuukaudessa kuntonsa täysin. Killerin esitys oli sen näköinen, kuin Samua ei olisi puoleen vuoteen ajettu kertaakaan. Olen kuullut myös epäilyjä siitä, että Samu on ruunaamisen myötä menettänyt juoksuhalunsa. Tiedä häntä. Hevonen, joka on aina ollut huippulahjakas ja joka on elämässään osannut yhden asian paremmin kuin mitään muuta - juoksemisen. Hevonen, joka näyttää päällepäin erittäin hyvinvoivalta, treenaa iloisesti ja tuntuu lämmityksessäkin vielä melkein miljoonalta. Sama hevonen muistaa sitten startin aikana, että ai niin, mulla ei ookaan enää munia, ei tämä homma kiinnostakaan. Kuulostaa kummalliselta. Toki voi kestää, että Samu löytää itsensä taas ruunana, mutta miksei se kuitenkaan jaksanut juosta? Oikeastaan olen tässä tapauksessa iloinen siitä, että Samu huohotti startin jälkeen niin kovasti. Olisi tympinyt entistä enemmän, jos hevonen olisi hiljentänyt startissa noin ja sitten tullut täysissä voimissa varikolle. Sillä jokainen tietää, että sitten kun puhutaan hevosen motivaatio-ongelmista loppusuoralla, niin ollaan isojen ongelmien edessä. En suostu vielä uskomaan siihen selitykseen. En niin kovaluontoisen hevosen kohdalla kuin mitä Samu on.

Tämä on ihana ja kamala laji. Rakastettava ja raadollinen. Ja sellainen laji, että voi olla varma, että aina tulee uusia murheita ja ongelmia. Elämä jatkuu. Niin kuin Samun treenitkin. Nenä pystyyn ja uusia kokemuksia kohti.