Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



14.2.2010

Ystävänpäivänä

Talvi on rajatonta riemua...

... korutonta kauneutta...

...paksuja lumikinoksia...


.... huuruisia turpia....



...lämpimiä talviturkkeja...(?)



... kevätauringon kirkkautta...



...piristäviä paukkupakkasia...



.... uskomattomia postikorttimaisemia...


... ja ylintä ystävyyttä.

Sitä kaikkea on ollut talvi 2009-2010. Hyvää ystävänpäivää kaikille blogiani lukeville!
Toivottavat: Miia, Salama ja Aatu

9.2.2010

Pohjanoteeraus

Niinpä niin. Vaikka Seinäjoen startin jälkeen luulinkin olleeni valmistautunut siihen, ettei Salaman raviuralla nousukiitoa jatku kauan, olin totaalisen väärässä. Nousukiitoa kesti tasan yhden startin verran ja sen jälkeen vastassa oli betoniseinä ja mahalasku. Näin toivotonta esitystä en minäkään kuitenkaan osannut odottaa. Mutta raviurheiluhan tahtoo yllättää, kerta toisensa jälkeen ja aina vain negatiivisimmissa merkeissä. Jos voisi kilpailla myös ravien huonoimman hevosen tittelistä, niin Salama saalisti sen varmasti sunnuntaina Kaustiselta. Tamma oli mätähuono, ravi täysin kateissa, oikea takajalka vaihteeksi perässä vedettävää mallia ja hevonen yksinkertaisesti vain supersurkea.

Salamalla oli Seinäjoen startin jälkeen kaikki hyvin. Se on treenannut kotona valtavan hyvin ja jopa viimeiseen hiittiinkin oltiin aivan tyytyväisiä. Hevonen on ollut virkeä, jaloistaan kerrankin täysin terveen oloinen ja ravi on rullannut lenkeillä siihen malliin, että pessimisti-omistajakin suunnitteli kääntyvänsä optimistiksi. Ei olisi kannattanut. Vaikka raviurheilun yllätyksellisyys onkin kyllä tullut täysin selville, odotin jokatapauksessa Salaman kamppailevan Kaustisella aivan toisen pään kuin häntäjoukon sijoituksista. Mutta sija 11 ja aika 40,0 kertovat kaiken oleellisen. Pettymys. Vitutus. Masennus.

Kaustisella ei siis todellakaan ollut sunnuntaina aisoissa sama Salama kuin viimeksi Seinäjoella tai ylipäätänsä viime aikoina kotona lenkeillä. Oikeastaan se selvisi minulle jo hiittisuoralla tammaa hölkkyytellessäni, mutta kuvittelin viimeiseen asti olevani vainoharhainen kysellessäni kärryillä itseltäni, että "onko tämä nyt vähän kiero? Käyttääkö se taas huonommin tuota oikeaa takajalkaa? Ravasiko se tuon kaarteen vähän huonommin? Onko ohjissa ollenkaan se sama paine kuin Seinäjoen varikolla?" Lämmitys sen viimeistään kertoi. Ei hyvä, ei. Ja startin täydellinen epäonnistuminen kruunasi kaiken. Huono mikä huono. Silti me kaikki olimme aivan ällikällä lyötyjä. Mitä hevoselle tapahtui matkalla tuossa Lampin ja Kaustisen välillä? Kuka sen ehti vaihtaa? Minä en tiedä enää muuta kuin etten ymmärrä tästä touhusta enää pätkän vertaa. Kun kaiken pitäisi olla kunnossa, miksi niin ei todellisuudessa olekaan? Missä on vika jos missään ei ole vikaa? Vastaus: Oikeassa takajalassapa tietenkin! Mutta miksi hevonen kykenee joskus juoksemaan sillä tähtivauhtisia puolikkaita ja joskus ei pääse kuin neljääkymmentä? Vastaus: En tiedä. Mikä jalassa on vikana, kun se aina kipeytyy jostain? En tiedä sitäkään. Voisiko joku ystävällinen ihminen kertoa vastauksia ennen kuin tulen hulluksi ja Hevosurheilussa on myytävänä maailman kultaisin hevonen?

Tällä hetkellä en todellakaan tiedä, mistä sitä taas repisi motivaatiota kävellä aamulla talliin, syynätä jalkoja, istua kärryillä ja miettiä mistä nyt kiikastaa, hoitaa ja kääriä ulospäin aivan terveen näköisiä jalkoja? Aina se motivaatio on jostain löytynyt, mutta kuinka kauan sitä enää löytyy? Mikä tarkoitus jatkuvalla epäonnistumisella on? Kysymyksiä on liikaa ja vastauksia ei ainuttakaan. Pää on hajalla ja takki tyhjä.

Toisen hevosen kohdalla näyttää sentään vähän valoisammalta. Aatun jalka parani lopulta penisilinikuurilla ja Betadine-kääreillä. Ori kävi sairastaukonsa jälkeen eilen lenkillä ja ainakin omistajansa mukaan vanha Aatu oli taas palannut iloisena takaisin. Toivottavasti sen raviuran aikana ilonaiheita olisi enemmän kuin murheita. Murheet (ja se että omistan yhdenkään hevosen) unohtunee ainakin viikonloppuna kun me maailmanmatkaajat lähdetään Titan kanssa Helsinkiin Apassionata-näytöstä ihastelemaan. :)

3.2.2010

Upea talvi!

Tällä viikolla on taas saatu paksu uusi valkoinen lumikerros pirteiden pakkasten kera. Joka aamu ja joka ilta talliin lompsiessani koitan muistuttaa itselleni, kuinka onnellinen tällaisesta kunnon, "vanhanajan" talvesta pitäisi olla. Täytyy joku päivä muistaa ottaa kuviakin todisteeksi, kuinka mahtava lumikerros talvella 2009-2010 meidän ilonamme oli. Kerrassaan upea talvi, ei voi muuta sanoa! Eilen ratsastelin Salamalla lumen peittämällä metsätiellä melkein 1,5 tunnin lenkin. Iskä ei ollut vielä kerennyt sieltä lunta auraamaan, joten oli jotenkin niin hienoa ratsastella keskellä metsää ihan koskemattomassa lumipeitteessä. Koitin Salamallekin sanoa, että voi, kun me muistettaisiin ikuisesti nämä hetket ja nämä ratsastusretket. Sillä hetkellä sitä tuntee ittensä niin onnelliseksi, jotenkin niin etuoikeutetuksi - niitä hetkiä minä kutsun todelliseksi elämäksi! Myös tamma tuntui nauttivan oikein tosissaan eilisestä lenkistä. Salama oli reipas ja rento. Kotiinpäin päästeltiin pitkästä aikaa muutama laukkapätkä ja Salama tykittikin heti sellaista kyytiä, ettei ratsastaja voinut kuin nauraa - ilosta ja onnesta. :)

Pakkasiakin on ollut kyllä tänä talvena harvinaisen paljon. Nytkin mittari näyttää -18 astetta! Pakkaset eivät kuitenkaan ole juurikaan meidän hevosten arkeen vaikuttaneet. Lenkillä on käyty ihan muutamaa ylikylmää päivää lukuunottamatta. Ja Aatu tiputtaa karvaansa pakkasista viis! Oikeastaan ori alkaa olla jo aika hienossa karvassa, vaikkei se nyt missään nimessä vielä mitään kesäkarvaa omaakaan. Valitettavasti Aatun elämää -tai ainakin omistajansa elämää- on viime aikoina haitannut oriin turvotteleva takajalka. Turvotteluunkin on kyllä ihan järkisyy, sillä Aatu polki joskus pari viikkoa sitten vuohisensa hangessa lenkillä tarpoessaan auki. Nyt haava tuntuu aukeavan pienimmästäkin hipaisusta ja nyt vuohinen on kyllä ihan selvästi tulehtunut. Voi raivo, kun aina pitää olla jotain jommalla kummalla hevosella. Tämän viikon ori on ollut treenitauolla ja viettänyt päivänsä vain tarhassa. Ja kyllä -koska kyseessä on Aatu, niin tokihan eläinlääkäriäkin on asiasta informoitu. Katsotaan nyt ensi viikkoon, saadaanko jalka kotikonstein paranemaan vai käytetäänkö sitä klinikalla syynättävänä. Aina jotain.

Mutta. Maanantaina tein Aatun kanssa kuitenkin elämämme ensimmäisen ratsastuslenkin! Joka ei kylläkään ulottunut kuin Laaksontielle ja lähipellolle, mutta jokatapauksessa oriin kanssa oltiin liikenteessä oikein satula selässä ja palattiinkin talliin ihan yhtä aikaa, vaikka turvatoimet olikin paikalla valmiina soittamaan ambulanssin - tai ehkä ennen kaikkea pelastamaan Aatun, kun se pääsee multa irti... ;) Salaman ratsastelun jälkeen on kummallista istua Aatun selässä, joka on ehkä sata kertaa vilkkaampi ja kymmenen kertaa ryhdikkäämpi hevonen! Ihmeissään uudesta touhusta tuntui Aatukin olevan, mutta helppohan ravureilla on yleensä aina ratsastaa - ne ainakin liikkuu eteenpäin ja tottelee ohjausta. Eikä Aatu siinä mielessä tehnyt poikkeusta. Pohkeista ori ei tietenkään ymmärtänyt tuon taivaallista (miten sen läskikerroksen läpi voisi mitään tunteakaan?) mutta eiköhän se siitä. Harjoitellaan hiljalleen, niin eiköhän me vielä joku kaunis päivä voida sanoa käyvämme "rentouttavalla" ratsastuslenkillä... ;)

Ravirintamalla tapahtuu seuraavan kerran sunnnuntaina, kun Salama starttaa Kaustisella. Muistin tällä kertaa ilmoittaakin, mikä helpotti huomattavasti mukaanpääsyä. ;) Jälleen kerran tuurit olivat lähtörata-arvonnassa jollain muulla kuin meillä, sillä Salama sai numeron 13. Nyt on kylläkin juoksurata kuusi, mutta kyllähän paikka ulkona on... 20 metriä pakkiakin on riesana, mutta sieltä se vain täytyy eteenpäin jyskyttää taas tulemaan. Tänään käytiin ajamassa viimeistelyt Kaustisella ja nyt vain toivotaan, että Salkkari olisi sunnuntaina Kaustisella yhtä hyvä kuin viimeksi Seinäjoella. Se on ehkä liikaa toivottu, mutta olisi nyt edes vähänkään sinne päin. :)