Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



25.11.2013

Sairastupa

...tai tässä tapauksessa talli, mutta lähestulkoon sairaalameininkiä kuitenkin.

Kyllä homma alkaa näyttää siltä, että ravivuosi 2013 on taidettu taputella meidän hevosten osalta. Kun itse jo vähän innostui lukemaan joulukuun kilpailukutsuja sillä silmällä, että hevosia voisi vielä loppuvuotena vielä jonnekin juoksukilpailuihin ilmoitellakin, puuttuu sitten kohtalo peliin.

Viime viikko oli jonkinlainen henkiinjäämistaistelu Aatun kanssa, sillä oriille nousi todella kova kuume, joka kesti lopulta viisi päivää. Noiden päivien aikana kuumemittarin lukema ei montaa kertaa laskenut alle 40,0 -lukeman ja hirvein luku 41,3 mitattiin keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Silloin, jolloin hevonen oli niin lopenuupunut ja väsynyt ettei jaksanut enää oikein seistäkään. Tuntui niin kovin dramaattiselta, kun iso, iloinen, vilkas ja täysin kilpailukuntoinen hevonen muuttui muutamassa päivässä täysin itsensä varjoksi. Aatu ei syönyt, ei juonut, ei ollut kiinnostunut yhtään mistään, karsinassa se tärisi hervottomana ja oli todella, todella vaisu saamistaan lääkityksistä huolimatta. Ihan joka hetki ei enää jaksettu uskoa, että kaikki lopulta päättyisi hyvin. Hevonen oli niin kamalan sairas.

Torstaiaamuna Aatu pääsi Kaustisen klinikalle tiputukseen ja kymmenen litran suonensisäinen nesteytys virkisti hevosta huomattavasti. Verikoevastaukset sopivat lähinnä virustautiin, eikä mitään tulehduksen selittävää löytynyt keuhkoista tai suusta (minä oon aika vainoharhainen aina tuon suun kunnon kanssa, sillä töissä on tullut huomattua, että yllättävän moni verenmyrkytys ihmisillä johtuu suun infektoitumisesta). Aatu sai kipulääkkeen vielä suoraan suoneen ja pääsi kotiin jatkamaan sairastamistaan. Tarkoitus oli käyttää Aatu vielä perjantaina tiputuksessa klinikalla, mutta torstain suonensisäisen nesteytyksen myötä ori saatiin juomaan myös kotona ja olemus virkistyi kovasti, vaikka lämpöä sillä oli edelleen perjantainakin. Kieltämättä loppuviikosta piti miettiä, olisiko järkevämpää viedä hevonen viikonlopuksi Hyvinkään hevossairaalaan kuin taistella kotona sairaan hevosen ja mahdollisesti ei niin kokeneiden kunnan eläinlääkäripäivystäjien kanssa. Jaana antoi kuitenkin Kaustisen klinikalta selkeät lääkitsemis- ja hoito-ohjeet viikonlopun varalle ja loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Aatulla on takana nyt kolme kuumeetonta päivää. Nyt se syö ja juo hyvin, mutta aavistuksen normi-Aatua vaisumpi versio se vielä on.

Tänään sitten Samu aloitti saman sairastamisen... Kuume kipusi silläkin jo tänään hurjiin lukemiin 40,9, mutta Samu on niin kova luu, ettei sen elämää moinen ongelma ihan heti hetkauta. Silmältään se on sairas, mutta vaikuttaa muuten olemukseltaan melkein normaalilta. Tärkeintä toki on, että se juo hyvin. Ja helpottavin seikka on se, että nyt eletään vasta alkuviikkoa ja meillä on vaikka kuinka monta päivää aikaa käyttää Samu Kaustisen klinikalla hoidossa ja tutkimuksissa, jos siltä tuntuu. Jokatapauksessa Kaustisen klinikan poppoolle kuuluu jälleen kerran iso kiitos Aatun hyvästä hoidosta!

Haaveet ja todellisuus...

Että näin. Nyt sitten odotellaan vain, milloin Salama sairastuu. Hämärän koko taudista tekee se, että hevosilla ei ole mitään muita oireita kuin korkea kuume. Kumpikaan ei ole ollut räkäinen, yskäinen tai kummallakaan ei ole ollut jalat turvoksissa tai mitään. Ihan outoa. Mutta näillä mennään. Jos jotain hyvää pitää sairastamisesta hakea, niin se on sitten ajankohta. Huonompaankin saumaan olisi tauti voinut iskeä ja normaaleja jalkojen rasitusvammoja lukuunottomatta hevoset kilpailivat koko kesän terveinä. Huilatkoon nyt ja kilpaillaan ensi kesänä sitten sitäkin terveimpinä ja parempina. (Uskoo ken tahtoo... )

12.11.2013

Kuukausikatsaus

Viimeisestä päivityksestä on kulunut kuukausi. Mihin tämä aika oikein katoaa? Ihan syystäkin joku anonyymi jo kyseli, mitä meille kuuluu. No mitäpä meille, ei mitään. Tuntuu, että kun hevoset eivät ole olleet starteissa, ei kotikuulumisissa ole mitään raportoitavaa.

Välillä meille meinasi tulla jo talvi, mutta ei se sitten tullutkaan
Tänään on kuitenkin melkein ravipäivä. Melkein siksi, että eihän me missään raveissa olla. Mutta juuri tänä iltana meidän oli tarkoitus olla Samun kanssa 3-vuotislähdössä Teivossa. Viime keskiviikkoaamuna, kun ilmoittautumisaika lähestyi loppuaan, näytti Heppa-järjestelmän ilmottautumistilanne kyseiseen varsalähtöön varsin huolestuttavalta: Nolla ilmoittautunutta. Iskä soitti vielä Teivoon, että pitääköhän tietokoneen tieto nyt todellakin paikkansa. Piti se. Samun kanssa oltaisiin siis menty mukaan, mutta kaikki kilpakumppanit puuttuivat. Joten kotona ollaan. Samu on treenannut viime aikoina niin hyvin, että sarjan peruminen tottakai harmitti. Mutta sitten toisaalta ajateltuna, ei tilanne mikään maailmanloppu ollut; hevonen on vasta 3-vuotias, eikä tämä kausi ole missään vaiheessa ollut Samun uran päätavoite. Suunnitelmat ovat jatkonkin suhteen vielä täysin auki. Teivo ja Kuopio tarjoilevat joulukuussa vielä muutaman mahdollisen 3-vuotislähdön. Voi olla, että Samu osallistuu johonkin niistä tai sitten ei osallistu. Välillä tuntuu, että kilpaa pitäisi päästää nyt kun hevonen hyvältä tuntuu ja välillä sitten taas mietityttää, olisiko 4-vuotiskauden aloitus jossakin määrin helpompaa, jos kilvanajo 3-vuotiskaudella käsittäisi vain yhden startin. En tiedä, asioita on yritetty punnita monelta kantilta ja kenties vielä tässä seuraavien viikkojen aikana punnitaan lisää.

Aatu on viettänyt viisi kokonaista viikkoa käymättä kertaakaan Kaustisella hiitillä. Sen sijaan se on treenannut painavat ratsunkengät jaloissaan kotona ihan normaalitreeniä, mutta hiitinajo on ohjelmasta puuttunut kokonaan. Eilen sitten pitkästä aikaa käytiin Aatun kanssa muistelemassa Kaustisella, miltä se ravirata näyttikään. Hevonen oli oikein innokas ja iloinen. Myönnän, että itselläni oli koko lokakuun ajan totaalinen kyllästyminen koko raviurheiluun, mutta eilen taas Aatun menoa seuratessa, se kummallinen tunne valtasi taas mielen. Se tunne, mistä raviurheilussa on kyse. Se tunne, kun hevonen liikkuu radalla keskittyneenä, iloisena, tarmokkaana ja pyrkivänä. Se tunne juoksijahevosesta isolla jiillä.

Aatu eilen Kaustisella
 
 
Ihan tuumaa hiki tulla, kun talvikarvan kanssa yrittää urheilla

On tämä ihmeellinen laji. Pienen breikin jälkeen se raviuheilun kipinä lyö taas tulta ja ikuinen optimismi nostaa päätään. Jos Aatu tuntuu seuraavissa hiiteissä vielä oikeanlaiselta, niin ei sen kanssa sitten olla ihan vielä mihinkään talvitauolle jäämässä. Muutama startti joulukuussa voidaan vielä ajaa oikeaa talvea, pakkasia, lumikinoksia ja niitä kunnon treeniolosuhteita odotellessa. Ehkäpä.

Salamalle ei kuulu mitään uutta. Se vain kävelee. Ainakin neljästi viikossa olen pyrkinyt käymään sen kanssa lenkillä tallustelemassa. Tamma on kovin iloinen ja haluaisi jo niin juosta. Niin minäkin haluaisin. Mutta mihinkäpä tässä enää on kiire. Salamankin kanssa odotellaan talvisia treeniolosuhteita, joulukuun jalan ultrausaikaa ja kyllä, vihdoinkin jo sitä juoksulupaa. Mutta kyllähän sitä kaikkeen tottuu, jopa tuohon iänikuiseen kävelyttämiseenkin.

Salama-sairaslomalainen eilen.