Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



4.2.2015

Samun vetokilpailut

Melko usein elämässä, saati sitten hevostouhuissa, hommat eivät mene niin kuin toivoisi tai kuvittelisi. Joskus minua hieman ärsyttääkin lukea sellaisia kertomuksia menestyjistä tai kuunnella sellaisia haastatteluja voittajista, joissa vannotetaan kaiken menneen aivan suunnitelmien mukaan. Kaikki on täydellistä, mitään vaikeuksia ei ole ollut, hevonen on ollut koko ajan terve, hevonen on hienoluonteinen herrasmies, sitä treenaillaan ihan tavallisesti, mitään muutoksia ei ole koskaan tehty. Siis mitä? Miksi nämä ihmiset valehtelevat? Hevosharrastus, etenkin raviurheilu ei ole tehty mistään muusta kuin vastoinkäymisistä! Pienemmistä ja isommista. On mitättömiä haavoja, imppareita, irronneita kenkiä, kantapolkeamia, hokinraapaisuja, jengoiltaan olevia hokkeja, syömättömiä hevosia, ylilihavia hevosia, lannehalvauksia, ähkyjä, pienempiä mahanpuruja, matalia rauta-arvoja, nivelvaivoja, jännevikoja, toisohjaisuutta, apaattisuutta, ylilatautuneisuutta, jännittyneisyyttä, rikkoutuneita varusteita, huonoja lähtöpaikkoja. Voisin jatkaa ikuisuuksiin. Lista on loputon. Lisätään siihen kuitenkin lastausongelmat, sillä niihin liittyen on tarina taas yhdestä tosielämän hienoudesta.

Kuvan hevonen liittyy tapaukseen

Samu on luonteeltaan jääräpää. Kiltti jääräpää. Se on kovaluonteinen hevonen, mutta yksi outo ominaisuus siinä on: Samu ei siedä minkäänlaista komentamista. Se on yksi asia, mihin Samun kanssa eläessä on pitänyt vain opetella ja meidän ihmisten sopeutua. Minun mielestäni hevosella täytyy olla kuri ja järjestyssäännöt. Ei näiden suomenhevosoriiden kanssa ainakaan muuten pelattaisi minkäänlaista peliä. Kun säännöt on selvillä, homma toimii ja harrastaminen on kivaa ja ainakin jokseenkin turvallista touhua. Samun kanssa on ollut pakko opetella tekemään kompromisseja, sillä sen kanssa asioista neuvotellaan, koska käskemisestä tai komentamisesta seuraa tappelu, jonka Samu aina voimillaan voittaa. Se on valtavan vahva. Se on päättäväinen ja periksiantamaton. Kuljetuskoppiin lastaaminen on ollut yksi näistä Samun periaatepäätöksistä. Se menee koppiin sitten kun sitä itseä huvittaa. Se voi seistä lastaussillalla 20 sekuntia tai 20 minuuttia ennen kuin löntystää kyytiin. Mutta auta armias, jos joku erehtyy yhtään korottamaan ääntään tai käskemään Samua eteenpäin kesken sen harkinta-ajan, niin homma leviää siihen paikkaan. Sen jälkeen hevoskoppiin kävelee joku muu kuin Samu, sellaisen sirkuksen hevonen voi nostaa pystyyn. Samu keulii - ja komeasti keuliikin. Se peruuttaa, kävelee kopista ohi, seisoo paikoillaan tai pakenee paikalta. Ihminen yleensä roikkuu perässä, mutta ei se Samua haittaa. Hän oli päätöksensä tehnyt.

Aika kauan ollaan menty tässä lastausasiassa Samun ehdoilla. Sunnuntaina herra hevosen maanitteluun ja pyytelemiseen meni kuitenkin viimeisen kerran hermot. Nyt tai ei koskaan alkoi hevosentavoilla käyttäytyminen ja se tarkoittaa, että kuljetuskoppiinkin lähinnä juostaan, kun sinne päin turpa käännetään. Myös Samun kohdalla. Jos olisin ennalta tiennyt, millainen näytös sunnuntaisesta tai jotain sen jälkeen seuranneesta lastaamisesta tuli, olisin palkannut jonkun videokuvaajan paikalle. Ihan vain siksi, että sen videon jälkeen aika moni ihminen käsittäisi, millaiset voimat hevosella on. Kuinka äärettömän vahva eläin hevonen on.

Kuljetuskoppi peruutettiin aluksi rehuladon ovelle, jotta oviaukko saatiin suljettua vain trailerin levyiseksi, jotta hevonen ei voinut astella trailerin sivuun. Samu sai vahvan, uuden nahkariimun päähänsä ja kaulapannan kaulaansa. Kaulapannasta vedettiin pitkä köysi etupuomin ympärille muutamaan kertaan. Samu asteli lastaussillalle. Pysähdys. Hevosta käskettiin heti eteenpäin. Samulla meni hermot. Pakki päälle. Ja sitten vedettiin. Suomenhevosori istui ja veti, hyppi vähän aikaa pystyyn ja taas veti. Istui ja veti. Pystyyn ja taas pakitus. Kaulapanta kiristi eikä naru antanut periksi. Mutta Samukaan ei antanut. Se veti. Ja veti. Veti vielä vähän kovempaa. Ja sitten se käveli koppiin. Hommaa on harjoiteltu nyt useampaan kertaan, useampana päivänä, nyt myös niin, ettei traileri ole enää rehuladon ovelle parkkeerattuna. Samu on kokeillut toistaiseksi joka kerta. Ja sitten kävellyt naru löysällä autoon. Se on hajottanut trailerin etupuomin, yhden narun, muutaman lukon ja vääntänyt useamman lukon ja soljen ihan vinkuralle. Tänään se siirsi auton perässä olevaa telitraileria sivusuunnassa metrin verran sivuun. Ja sitten taas käveli koppiin.

Kuvan kuljetuskalusto liittyy myös tapaukseen. Tässä ollaan parkissa Kajaanin raveissa.

Ja tarkennuksena vielä, että hevonen ei todellakaan ole mikään kuljetuskammoinen, pelkää matkustamista tai jännitä kopin kyydissä olemista millään tavalla. Matkustaessa ori ei jalkaansa nosta, nuokkuu päiväunia tai syö heinää, jos sellaista tarjoilua on matkailuautoon järjestetty. Samun elämässä kaikki on kiinni jostain periaatepäätöksistä ja tämä lastaussessio on juuri sellainen. Samu on käsittämätön hevonen luonteeltaan. En sano, että se olisi oman tiensä kulkija, vaan oman päänsä pitäjä. Samu ei alistu eikä anna kenenkään alistaa. Sen kovaluonteisuus ihastuttaa ja vihastuttaa meitä ihmisiä jokaisena päivänä. Samulla on sellainen tahto, joka kilpahevosella pitää olla. Se saa olla voimakas ja vahvatahtoinen muttei vaarallinen. Joku arvoasteikko meidänkin tallissa sentään on, eikä Samu ole siinä todellakaan ihmisiä ylempänä. Siinä valossa viime päivinä lastausharjoittelut ovat olleet todellinen työvoitto ja kaikista seuranneista remonttihommista ja rikkinäisistä varusteista huolimatta suuri ilonaihe. Tulee päivä, että Samu kävelee naru kaulalla itse kopin kyytiin. Eikä siihen mene enää kovin kauaa. Hevoskuiskaus on terminä hieno, mutta aika kaukana tosielämästä. Työvoitto on se sana, joka on vielä jonain päivänä palkintona tästä kaikesta.


Samu kuljetustamineissa.

Lähinnä haluaisin sanoa, että kaikilla hevosilla on ne omat vaikeutensa. Ja vahvuutensa. On varmasti helppojakin hevosia, mutta helppoa elämää ei minkään hevosen kohdalla ole, jos siitä ravihevonen jonain päivänä tehdään. Olen usein miettinyt Erikassonin suurta kansansuosiota. Mielestäni sympaattisen hevosen lisäksi sen suosion suuri osuus oli myös Bella Varjosen rehellisyyden ansiota. Hän uskalsi puhua Erikassonin ongelmista ja vaivoista niiden oikeilla nimillä. Sillä Erikasson oli upea urheiluhevonen. Urheilija ja hevonen. Kaksi asiaa, joista kumpikaan ei tervettä päivää näe.

Oulu Express -finaaliin viime syksynä lähdössä - hevonen kyydissä!

12 kommenttia:

  1. Voi kuinka tutulta tuo lastausongelma (tai ainakin meillä se on ongelma) kuulostaakaan. Tamma jos päättää, että tänään en koppiin mene, niin siinä ei kuiskailut auta, eikä mikään muukaan. Välillä ei ole lastauksessa mitään ongelmia, löntystää suoriltaan kyytiin (silloin kun lastaukseen on varattu aikaa 2 tuntia) ja sitten, kun on kiire, ei millään. On yritetty hyvällä ja ei niin hyvällä, viimeksi 4 miestä päätti, että tuollainen rimppakinttuhan vaikka nostetaan sinne traileriin, yritettiin kauraämpärillä, liinoilla ja vaikka ja millä (myös sitä nostamista :) ). Lopuksi sitä kuitenkin aina luovuttaa ja heittää pyyhkeen tamman silmille, sitten se lampsii kyytiin ilman mitään temppuiluja, ja kopissa sitten alkaa syödä tai nukkua... joten mistään pelkotiloista ei ole kysymys.

    Meillä ongelma ilmenee myös muissa arjen askareissa, tänään saa korvat tukkia pumpulilla ja huomenna ei. Se on ihan uskomaton voima, mikä hevosella on kun se jotain päättää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aika helpottavaa kuulla ja tajuta, ettei me olla Samun kanssa ihan yksin tämän ongelman kanssa. Tai periaatepäätöksen kanssa. ;) Samuakin on joskus lastattu silmät peitettyinä ja se sujui jonkin aikaa hyvin ennen kuin se tajusi, että lastaussilta yleensä johtaa koppiin. Aika välkky. ;) Että ota näistä nyt sitten tosiaan selvää - yhtenä päivänä kaikki sujuu juuri niin kuin pitää ei toisena mikään ei sitten onnistu. Ja kyllä, hevosen voima on ihan valtava. Siihen kun päälle laitetaan jonkinlainen kiukun aiheuttama adrenaliinipurkaus, niin ihminen on suoraan sanottuna aika mitätön lusikka koko sopassa... Tsemppiä teille arjen askareisiin ja pitkää pinnaa konfliktitilanteisiin. :D

      Poista
  2. Näytähän tämä "kukkahattutädeille" niin saat tulikivenkatkuisia kommentteja siitä mitä on "oikea" hevosmiestaito ;)

    Sitä mieltä meikäläinen kuitenkin on, että KUN tuntee hevosensa ja tietää miten se reagoi, "koppiin vetäminen" vankan pannan ja köyden avulla on aivan asiallinen konsti. Hevonenhan siinä päätöksen tekee missä vaiheessa autoon mennään. Kovaluontoista kun alat kuiskailemaan, se hevonen nauraa sulle päin näköä, melkein kirjaimellisesti. Jos siihen kovaan luonteeseen liitetään tietynlainen kuspäisyys tai kunnioituksen puute, on soppa valmis.

    Mä en itse tietyistä asioista hevosten kanssa keskustele ja koppiin meno on kyllä yksi niistä. Se vaan täytyy sanoa että kovassa luonteessa on tosi iso hyväkin puoli; ei sellainen hevonen ota yleensä itseensä verrattuna herkempään lajitoveriinsa kun sitä asiallisesti kohtelee, vaikka tilanne olisi tiukempi (vaikkapa kilpailutilanne) tai konstit kovemmat (koppiinlaitto).

    Viimeisin omakohtainen esimerkki tuosta kovan luonteen edusta oli kesävarsan muutto uuteen kotiin. Lastausta toki harjoiteltiin kotona - varsaa suurinpiirtein kannettiin koppiin, kun astetta pässimpi nappula oli kyseessä, mutta koppiin se saatiin ja kopissa seisoi kuin tatti.

    Muutossa ei kaikki mennytkään nappiin, kuljetuksesta tuli kaikkinensa noin 12h mittainen vetoauton hajottua ja välilastaus jouduttiin tekemään valtatien vieressä. Mitä tekee nappula? Menee asiallisesti vieraaseen koppiin ja nukkuu seisaaltaan loppumatkan uuteen kotiinsa. Vähän pähkäilin että mitäköhän tuo jatkossa tuumaa lastauksesta ja kopissa olosta kun reissu oli pykälää kovempi, mutta oli uudessa kodossa kävellyt suorilta autoon ja matkustanut hienosti. Vähän veikkaan että herkkä, pehmeä varsa olisi tosissaan ottanut itseensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mua kuule vähän epäilyttikin julkaista tämä postaus ja odottaa minkälaista kommenttia niiltä "kukkahattutädeiltä" nimenomaan tulee... Mutta Samu on vapaasti heidänkin lastattavissaan.

      Juuri tuo oman hevosen tunteminen on se pointti! Ihan kaikessa hevosen kanssa tekemisessä, mutta myös lastaamisessa. Kun nämä eivät todellakaan kaikki toimi samalla kaavalla tai pelimerkeillä. Kun oman hevosensa tuntee, tietää mitä se kestää ja miten ja mitä siltä asioita voi vaatia. Minusta tuntuu, että Samu nauraa meidän touhuille jo nyt ja siksi olenkin erityisen onnellinen näistä onnistuneistakin lastauskokemuksista. Jotenkin on käsittämätöntä, kun tuo hevonen antaa periksi ja kävelee itse koppiin. Mutta ihan oma valintahan se on.

      Ja totta, kilpahevoselta vaaditaan kovaa luonnetta. Se ei saa olla kilpailuissa se joka ensimmäisenä alistuu eikä se saa ottaa itseensä silloinkaan kun tuntuu pahalta. On joskus melkoinen taiteilu saada sitten tällainen hevonen olemaan nöyrä ihmiselle mutta taistelija raveissa.

      Hienoa, että sinun varsallesi ei jäänyt muutosta mitään kammoa, vaikka pitikin noin kovasti kommeltaa. Siitä sai kuitenkin varmasti hyvät eväät tulevaisuuden haasteisiinkin. :)

      Poista
  3. Hmmm, kuulostaapa tutulta ongelmalta! Pahin mitä muistan Onnin kanssa on se että se makasi lastauslaiturin vieressä.... Tällä hetkellä autoon meno ei ole enää ongelma. Tosin se vaatii Perttu ponin läsnäolon vasemmalla puolella.... Nyt lieväksi ongelmaksi on tullut taas matkustaminen, perillä ollaan yleensä hikisenä. Tsemppiä teille näiden haasteiden kanssa, kohta ne on ohi ja uudet haasteet edessä =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah. Jotenkin tuo mielikuva Onnista makaamassa lastaussillan vieressä on aika huvittava. Ja kun tietää, kuinka hirmuisen hyvästä hevosesta on kyse. :D Ehkä näillä kultamuruilla pitää olla sitten se armoton omakin tahto, mutta joskus vaan ei tahdo millään oma huumori riittää. Onneksi Onnilla on nykyään Perttu tukena ja turvana. :)
      Minusta tuntuu, että meillä hevoset matkustavat paljon huonommin talvella kuin kesällä. Ei se trailerin kyyti nyt varmaan mitään hehkeää matkustamista ole, kun tiet on täälläpäin talvella vähän missä kunnossa sattuu. Saadapa joskus sellainen pikkuinen hevoskuljetusauto...

      Kiitos tsempeistä. Kilpailukauden kynnyksellä tunnelmat ovat vähintäänkin kauhun kankeat. Mitähän tästä taas tulee ja kuinka tästä taas päästä käyntiin. Huh. Tuureja teillekin tuleviin startteihin! Kohta se on kuule taas kesä, kärpäset ja kunkkarit!!!!

      Poista
  4. Täytyy olla eri mieltä tuosta tekstin ensimmäisestä kappaleesta, niitäkin tapauksia nimittäin on missä kaikki on ihan älyttömän helppoa ja menee ihan kuten Strömsössä - toki se vaatii myös tekijöiltä vähän sellaista otetta asioihin, ettei jokainen katkennut karva ole katastrofi - ja tämähän ei meiltä perfektionisteilta amatööreiltä useinkaan onnistu ;) Harvassahan ne silti on, mutta en nyt ihan suoraan valehteluksi väittäisi, jos jollekin joskus tämmöinenkin stoori kohdalle osuu. Joskus asiat vaan sujuu, jopa hevosten kanssa.

    Mitä kuljetushommiin tulee, niin joo - voi muuten kysyä hermoja! Hiljattain lastattiin yhtä lusitanoa kaksi tuntia, on sitten niin jääräpäinen otus sille päälle sattuessaan, pakko oli todeta että tällä jos millä on kilpahevosen pää, harmi ettei se ole ravirotuinen :D Sellainen pieni tirriäinen, mutta silti sen kanssa on tosiaan saanut heittää romukoppaan kaikki neuvot aina vinssaamisesta silmien peittämiseen ja ruoalla houkutteluun, jos se ei tahdo niin se ei tahdo, etupuomia hyväksikäyttäen kun kokeiltiin niin roikkui narussa välillä koko pienen hevosen voimallaan, kaikki neljä jalkaa ilmassa, eikä sittenkään antanut senttiäkään periksi ja syliinhän se puomi sieltä lopulta tuli. Ja niin on kaikessa muussa aivan satkun hevonen, pelaa ja käy ja kukkuu mitenpäin tahansa. Aivan kuten matkustaessakin, sitten kun se vihdoin suostuu kyytiin menemään, on kopissa kuin kotonaan... Ota näistä nyt selvää.
    Tsemppiä taisteluun jatkossakin, ehkä se siitä iän ja reissujen myötä helpottaa Samunkin kohdalla. :)

    PS. Täytyy olla kateellinen tuosta vetoautosta. Mulla on vastaavanlainen, mutta valkoinen - sen auton suurin vika. Olen aina halunnut just tuollaisen sinisen! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan loistavaa, kirjoitin tähän jo pitkät pätkät vastausta, niin sitten blogger heittää mut pihalle ja kommentti hävis huitsin nevadaan. Että otetaanpa sitten uusi yritys.

      Voih, ja minä kun oon aina koittanut lohduttautua sillä ajatuksella, että vastustaa se kaikilla muillakin, jotka hevoshommaa harrastavat. ;) Mutta joo ymmärrän kyllä sun pointin siitä, että joillakin kaikki tosiaan tuntuu menevän kuin Strömsössä. Mutta kuten sanoit, ehkä siihen "tilaan" pääsemiseksi vaaditaan tosiaan hieman lepsumpi harrastamisasenne. Silloin ei kaiken tarttis olla niin justiinsa, hevosella voi olla kolme kenkää alla ja niistäkin yks vielä poikki, mutta kilpaa lasketaan ja hyvin kulkee. :) Ehkä sitä pääsis itekin huomattavasti helpommalla, kun ei jokaista katkennutta karvaa tosiaan tarttis niin kovasti stressata - varsinkaan kun sekään ei auta sitten yhtään mitään. Vaan minkäs sitä luonteelleen mahtaa...

      Mua sitten niin är-syt-tää hevoset, jotka ei toimi jossain niin perusasiassa kuin lastaaminen. Toisaalta, jos vaihtoehtona on oikeasti matkustuskammoinen hevonen, niin ei kiitos, ei sellaisenkaan kanssa reissaaminen mitään herkkua ole. Mutta silti, ottaa nuo jukuripäät periaatepäätöksineen joskus vaan niin kaaliin. Nykyään mua huvittaa jo itteekin tuo Samun lastausvarustus. Muille hevosille laitetaan pumpulit korviin ja suojat jalkaan ja menoks, niin tämän kanssa viritellään kaulapantoja, vaihdetaan kestävämpiä lukkoja, riimuja ja kaiken lisäks narua on niin pitkästi, että itehän siinä on lähinnä solmussa. Mutta jokainen tyylillään. :D

      Mitä autoon tulee, niin auton yks tärkeimpiä ominaisuuksiahan on just väri. :D Voin ilmottaa, kun tuo vaihdetaan pois, niin saat tulla hakemaan oikean värisen menopelin. ;)

      Poista
  5. Aikas karmivat voimat tuollaisella nuorella oriilla on ja kaikista karmivinta on se että se ymmärtää omat voimansa ;) Ei nää hommat aina mene kun elokuvissa ja kuiskuttelemalla ollaan purjeessa. Hieno homma että Samu on teillä ja toimitte sen kanssa järkevästi. Kuulostaa tapaukselta joka olisi jostain muusta tallista saattanut jäädä radoille tulematta. No ensi kesä toivottavsti on niin menestyksekäs että Samukin saa muutamat erikoisuutensa anteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä juuri. Jotenkin surkuhupaisaa on sitten myös, että koko talven Samu on kiskonut jarrukärryjä, että saisi vähän lisää voimaa. :D Niin. Ja mihin se sitten sen voimansa käyttää. Pelleilemiseen.

      Samu on sellainen persoona, että sen kanssa ollaan kyllä kerta jos toinenkin oltu sormi suussa. Se vaan ei toimi niillä virityksillä kuin meidän muut hevoset, mutta vuosien aikana Samunkin toimintaperiaatteet hiljalleen alkavat tulla tutuksi. Onneksi apua saa viisaammilta ja kokeneemmilta aina kun vain pyytää. Samun kohdalla näiden "oikeiden hevosmiesten" apua ei voi kylliksi kiittää. Ja totta, sehän siinä sitten juuri onkin, että kun kärryjen edessä maisema tarpeeksi vaihtuu, niin erikoisuuksia pitää oppia antamaan anteeksi ja katsomaan läpi sormien. On tämä ihmeellistä taiteilua ja soveltamista koko touhu. :D

      Poista
  6. Mainio juttu taas Miia! Kiitos!

    VastaaPoista