Raviurheilu on minun mielestäni ennenkaikkea haaveita. Unelmia menestyksestä ja uskoa omaan tekemiseen.
Hevosihmisiltä haaveet eivät koskaan lopu. Minun pitkäaikanen suuri haave omasta tallista toteutui kesällä 2008.
Lohkoamisen yhteydessä tallitontti sai osuvan nimen; haavemaa.


Tallissamme asuu neljä suomenhevosta, joiden kanssa touhutessa kaikki mahdollinen vapaa-aikani kuluu.

Tämä blogi pitää sisällään ajatuksiani raviurheilusta, elämästä yleensäkin ja juttua hevostemme arjesta.



9.10.2015

Pohjalta ylöspäin?

Tämän postauksen kirjoittamiseen on pitänyt muutama päivä oikein ladata itseään. On pitänyt miettiä mitä edes haluan kirjoittaa. Onkohan minulla ylipäätänsä mistään mitään hyvää sanottavaa?

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon. Kaikenkaikkiaan koko vuosi on ollut todella pitkä ja raskas. Tänä vuonna mikään ei ole onnistunut. Kun kaikki päättää mennä pieleen, niin kaikki todellakin menee pieleen. Ihan kaikki. Itse ei auta kuin kärvistellä mukana, raahautua joka päivä ylös sängystä ja koittaa löytää tallista jotain ilonpilkahduksiakin. Minun maailman ihanimmat kaverit koittavat kyllä kiitettävästi pitää meikäläisen jossakin määrin järjissään. Aina voi sentään koittaa lohduttautua ajatuksella, että enää paljoa tätä huonommin ei voi enää tässä hevosharrastuksessa mennä. Luulisi, että jatkossa olisi vain yksi suunta. Ylöspäin. Tähän on taas uskottava siihen seuraavaan putoamiseen saakka.


Viime viikko oli yhdensortin tuskien taival. Maagikko kuoli äkillisesti rajusti edenneen ähkyn tai muun vastaavan mahaongelman takia kasvattajansa luona. Hevoseen ei tietenkään ollut ehtinyt kehittyä sen suurempaa tunnesidettä, koska se ei koskaan edes ehtinyt vielä tulemaan kotiin asti. Mutta paljon haaveita ja uutta harrastamisenintoa haudattiin samalla kertaa varsan kanssa. On tietenkin hyvin harvinaista, että neljän kuukauden ikäinen varsa kuolee. Mutta kaikkea hyvin harvinaista tänä vuonna on koettu muutenkin. Jos ei muuta niin ainakin ollaan opittu, että kaikki on todellakin mahdollista. Ihan kaikki voi aina mennä pieleen.

Myös Samun perjantainen startti Kaustisella meni täysin penkin alle. Minulla oli koko viikon sellainen tunne, että Samu pitäisi jättää koko startista pois, kun koko viikko oli muutenkin pilalla. Joskus olisi parempi uskoa todellakin omiin outoihin ennakkofiiliksiinkin - varsinkin näin jälkiviisaana niin on helppo sanoa.

Perjantaina oli myrsky, siis se jo ennakkoon kuuluisa Valiomyrsky, jonka piti olla pahimmillaan juuri Pohjanmaan alueella. Tuuli oli koko päivän hurja, mutta suuria vahinkoja myrsky ei kuitenkaan meidän alueella tehnyt. Olin silti aika onnellinen, että Asko lupasi lähteä myrskyssä ajamaan autoa Kaustiselle, kun meidän porukat lomaili Rodoksella. Raveihin lähtiessä huomasin Samun etukengän olevan melkein irti. Senkin osalta kaikki järjestyi nopeasti ja Jyri lupasi tulla raveihin kengittämään etujalan uusiksi. Ja niin tehtiinkin. Myös raveissa tuuli kovaa, mutta ei sentään satanut.

Vellu ajoi Samulla neljän kilometrin hiljaisen lämmityksen, jonka perusteella kaiken piti olla kutakuinkin kunnossa. Hevonen näytti ehkä tavallista latautuneemmalta ja jotenkin "kireältä", mutta käyttäytyi kuitenkin hienosti. Varsinaiset ongelmat alkoivat sitten juuri silloin, kun niitä vähiten saisi tulla eli juuri ennen starttia. Samu teputteli jonkin aikaa paikoillaan esittelyn jälkeen ennen kuin suostui kääntymään pruuviin. Missään vaiheessa se ei kuitenkaan hypännyt kunnolla pystyyn saati potkinut (kaikenlaista kun on taas väitetty). Ilmeisesti tuossa tilanteessa kuitenkin tapahtui jotain tai joskus kovempiakin tällejä kokeneet kärryt yksinkertaisesti saivat viimeisen iskunsa, sillä kärryjen molemmat aisat pullistuivat kummallisesti mutkalle. Kärryt piti mennä vielä ennen lähtöä vaihtamaan. Koko tilanne harmitti valtavasti, koska hevonen oli toiminut tähän saakka niin moitteettomasti. Kärryt käytiin Vellun, Jussin, Lauran ja Merjan avustuksella vaihtamassa tallissa samanlaisiin, mutta ihan ykskaks vaihto ei hoidu silloin, kun hevosella on sekä potkuremmi että hyppyremmi viritettyinä aisoihin kiinni. Samu oli kuitenkin rauhallinen. Kärryjenvaihdon jälkeen talutin sen uudestaan radalle ja hevosen olisi pitänyt lähteä varikkoportilta suoraan lähtöauton taakse. Se oli vähän liikaa Samun mielentilalle ja se jäi jäkertämään varikkoportille - joka jostain ihmeen syystä oli auki. Lopulta Vellu sai käännettyä Samun menosuuntaan ja hanat avattiin. Samu joutui revittämään hurjasti keretäkseen vielä lähtöauton taakse. Sinnehän se revityksen jälkeen kerkesikin ja avasi heittämällä saman tien keulaan. Prässääjä tuli rinnalle, mutta keulasta oli ilmeisesti päätetty ajaa. Samu latoi ensimmäisen puolikkaan 22,0. Prässääjä rinnalla vaihtui ja taas mentiin. Kierros täyttyi aikaan 26,0 lokakuun myrskyssä... Siinä vaiheessa tiesi kyllä, että noutaja tulee, varsinkaan kun Samu ei mielestäni edes ole mikään keulahevonen... Seuraavaan kurviin Samun ravi jo heikkeni rajusti ja laukka tuli. Eikä tuo hevonen oikeasti edes osaa laukata. Ja sen näköistä touhu kyllä olikin, Vellu käänsi Samun tietenkin muiden edestä pois sisäkentälle ja tuomio oli sillä selvä - hrp. Samu saapui maaliin niin huonosti ravaten, että pelkäsin kuollakseni sen jänteen hajonneen uudestaan. Edes siltä kuitenkin vältyttiin ja se on ollut ravien jälkeen todellakin ainut ilonaihe. On tämä niin eriskummallinen laji. Ja jotkut ihmiset sitten vapaaehtoisesti harrastavat jotain tämmöistä! :D

Samun kärryt korjauksille lähdössä.
Aisojen kaarevuuden näkee tästä aika selkeästi.
 
Tottapuhuen, olimme todella pettyneitä sekä hevosen suoritukseen että kuskin esitykseen. Vaikka olen viimeisen viikon ajan koittanut miettiä asioita, en löydä vieläkään kummastakaan mitään hyvää sanottavaa. Oli yllätys, että Samu ravasi kurvit nyt todella huonosti. Kaikki ei siis todellakaan ollut kohdallaan, sillä normaalina Samuna kaarrejuoksu on sen parhaita puolia. Samu myös väsyi aivan liian aikaisin, joskin ennen laukkaansa se kyllä ehti vetää kaasu pohjassa mailin verran, joten sinällään oli selvää, että väsy tulee, mutta ehkä puutuminen silti tuli nyt liian aikaisin. Tuntui myös, että kaikki se työ ja vaiva mikä derbykarsintojen jälkeen on hevosen pään hoitamiseen, käytöstapojen löytämiseen ja toimivuuden parantamiseen yritetty tehdä, valui hetkessä hukkaan. Hevosen, joka jännittyy kilpailutilanteissa niin paljon, että heittäytyy enemmän ja vähemmän toimimattomaksi, pitäisi mielestäni saada nimenomaan hyviä kilpailukokemuksia, ns "helppoja" startteja. Viime perjantainen ajo ei ainakaan edistänyt mitään näitä ajatuksia, joilla hevosta on pyritty rakentamaan tulevaisuutta varten. Harmittaa.

Menneestä on koitettava ottaa opiksi, mutta samalla on vain katsottava tulevaisuuteen. Täytyy sanoa, että viime viikolla, varsinkin perjantai-iltana, hevosharrastaminen tuntui maailman turhimmalta puuhalta. Tällä viikolla on kuitenkin tapahtunut paljon. Moni asia on nytkähtänyt taas eteenpäin, kiitos iskän, joka tunnetusti laittoi heti maanantaiaamuna tuulemaan.  Aamutuimaan puhelut lähti Tampereen klinikalle, Customille, RW-valjaille, Kaustisen klinikalle ja paikalliselle kuorma-autonkuljettajalle. Viikko sitten olin niin valmis pistämään hanskat naulaan, mutta nyt viikkoa myöhemmin, voin todeta vain, että aika monta asiaa on näköjään tapahtunut, kun ne vain laittaa tapahtumaan. Customilta järjestettiin heti samana päivänä Samun kärryille kuorma-autokyyti Kylmäkoskelle, jonne ne menivät Customin tehtaalle korjattavaksi Seuraavana päivänä sieltä jo soitettiin korjaussuunnitelmasta ja tänään ilmoitettiin, että kärryt tulevat kotiin ensi viikolla. Upeaa palvelua ja nopeaa toimintaa! RW-valjailta lähetettiin myös supernopeasti Samun valjaisiin uudet pikalukot. Tänään Aatu ja Samu kävivät Tampereen klinikalla Kimmon syynissä. "Omalle" valmennuslenkille metsätiellä on ajettu tällä viikolla uutta pintaa. Tallin viereisestä metsäpläntiltä on kaadettu puita. Siihen rakennetaan kävelytyskone. Uusi varsakin on kiikarissa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Projekti. Käyttäkää mielikuvitusta ja näette kävelytyskoneen jo pyörivän...

Uudet pikalukot
Salaman kelpaa taas tallustella hiekka-kivituhkapinnoitella tienpätkällä.
Tämänpäiväisen klinikkareissun parasta antia oli tieto, että Aatun hankkarivamma on vihdoin lähtenyt kunnolla tiivistymään ja sillä saa aloittaa hölkänajamisen. Kontrollit jalan osalta tietenkin jatkuvat, mutta kovin iloisia ollaan tästä edistyksestä, sillä jostain syystä vamman paraneminen oli aluksi odotettua hitaampaa. Samu taivutettiin läpi ja tutuissa ongelmapaikoissa eli etupolvissa oli hoitamisen aihetta. Samulle pullahti reilu kuukausi sitten oikeaa takakintereeseen jänispatti raskailla kärryillä hiittaamisen jälkeen. En tiedä, onko jänispatti tähän saakka vaivannut enemmän ihmisiä kuin itse hevosta. Mutta koska viime startti oli huono ja tämänpäiväisessä taivutuskokeissa kintereen alueella jonkinmoista reaktiota, niin molemmat kintereet päädyttiin polttamaan. Polttaminen tuo kintereisiin ikään kuin saman tuen kuin teippaus ihmisen nilkkaan. Jänispatit ovat tyypillisesti varsojen tai nuorten hevosten ongelma, mutta onhan sitä Samun aikuistumista odoteltu jo muillakin osa-alueilla eli nämä varsavaivat sopivat kyllä kuvioon. ;) Jälleen kerran on todettava, että Tampereen klinikalla on aina yhtä kiva vierailla. Päivän reissujahan ne on aina, mutta kotiin lähdettäessä tietää, että hevoset on tutkittu ja hoidettu perusteellisesti.

Samu ja Aatu saapuneina Tampereen klinikalle reilun neljän tunnin matkustamisen jälkeen.
Jänispatti
Jänispattialueet poltettuina

Pään nollaamiseen ja kaiken epäonnen käsittelemiseen on tarvittu viime aikoina muutakin kuin turpaterapiaa. Siksi haluan laittaa tähän loppuun vielä muutamia kuvia elämäni ensimmäiseltä geokätköilyretkeltä, jonne Merja ja Mervi minut viime sunnuntaina kuskasivat. Kiitos. Retkellä tajusin, kuinka kaunista ympärillä tosiaan on, kun ehtii, viitsii ja haluaa hetkeksi pysähtyä katsomaan. Siinäpä se vaikeus onkin - on eri asia avata silmät kuin nähdä.


Tämä kuva on Helenalle, jonka uskon arvostavan sellaista kulttuuripläjäystä, että oon käynyt nyt elämäni ensimmäistä kertaa Riuttasen myllyllä! :)



Löytö. :D

Elämä jatkui taas kerran ja jatkuu näköjään yhä. Periksi ei olla antamassa. Kerta olen viime aikoina näitä aforismeja täällä jaellut lähinnä omaa mieltäni piristämään, niin nyt sanotaan sitten että: Ei ole väliä montako kertaa kaadut, vaan sillä kuinka monesti nouset ylös.

17 kommenttia:

  1. Onneksi siellä nyt on edes pieniä ilonpilkahduksia! Niitä teille todellakin toivoo kaiken tämän huonon onnen jälkeen.
    Ja kyllä siellä pusikossa jo selvästi kävelytyskone pyörii ;O))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ei muuta, niin tämä vuosi on ainakin opettanut sen, että täytyy osata löytää positiivisiakin asioita ja kyetä myös iloitsemaan niistä. Muuten tämä touhu menisi aivan liian synkäksi... He-heh, aika paljon mielikuvitusta täytyy vielä käyttää, mutta eiköhän tuossa pusikossa viimeistään ensi keväänä jonkinsortin hevoskaruselli pyöri. :)

      Poista
  2. Täälläkin on viime viikot mietitty, että mikä ihme saa joka aamu tuonne talliin kömpimään. Mutta kai ne on juurikin nuo pienet ilot? Sulat jalat aamulla, innoissaat lenkille lähtevä hevonen... tai vaikka ihan vaan tavallinen päivä, kun mitään ei hajoa.
    Ensi vuosi on varmasti parempi, tämä vuosi pitää vain ensin räpiköidä loppuun. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut niin täyttä asiaa. Joskus vain tuntuu, että onkohan oma ajatusmaailma pahastikin vinksahtanut, kun ihminen jaksaa olla niin onnellinen juuri tuollaisista asioista, että hevosten kanssa on kerrankin ihan tavallinen päivä - eikä mitään uusia ongelmia, vaivoja tai murheenaiheita tule esiin. Oikeastaan ne päivät on nykyään melkein niitä elämän tähtihetkiä. Eli hyvin menee... :D

      Olen samaa mieltä. Ens vuodesta täytyy tulla tätä parempi, kunhan nyt tosiaan saisi jotenkin kontattua nämä tämän vuoden viimeiset kuukaudet ilman, että enää mitään kamalaa sattusi...

      Poista
  3. Ihana Erkki ku laitto tullemaan!! Onneks on noita ystäviä ja sukulaisia jotka osaa potkia ja kannustaa just sillon ku on oikeen takkuusta. :) Ei muuta ku tsemppiä varsan etsintään, Kyllä sä vielä sopivan löydät!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iskä ei tunnetusti oikein aikaile, kun jotain päättää tehdä. Ja vaikka välillä ei tahdo perässä pysyäkään, niin oikeasti minä ihailen sitä tekemistä, yrittämistä ja eteenpäinmenemisen piirrettä. Ja olet oikeassa, ystävät on korvaamattoman tärkeitä. Kun itse ei enää oikein jaksa ottaa vauhtia, niin kaverit tulee ja pökkää uudestaan liikkeelle. Sinäkin voisit suunnitella joskus Pohjanmaan turneeta, niin saattaispa nähdäkin.... :)

      Poista
    2. Ainahan mää suunnittelen vaan on ton toteutuksen kanssa vähän niin ja näin.. kotona tuntuu olevan enemmän ku tarpeeks hommaa jos jonkulaista. Kylläpä varmasti tiiät... Sun täytyy sanoa Erkille et ilmottaa Samun seinäjoelle et mää voin tulla moikkaa, ois sillai melkeen puolessa väliin sit ;) :D

      Poista
    3. Voi, tiedän kyllä, kaikki reissaaminen vaatii aina elukoiden takia semmoista lievää etukäteisjärjestelyä... :) Ehkäpä Seinäjoellekin tullaan aikanaan, mutta hei hei, Teivossa on käyty vähän väliäkin ja sehän on sun toinen kotirata - eikä oo kuiteskaan näkyny. ;)

      Poista
  4. Menestystä teille kovasti toivon mutta tätähän raviurheilu on. Koskaan et voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Kiitos kuiitenkin että jaksat kirjoittaa. Nämä vastoinkäymiset ja niistä toipumiset ovat kuitenkin tärkeä osa teidän arkea, ja vaikka ei aina niin "kivaa" luettavaa mutta tärkeää ja opettavaista. Ihailen tota teidä positiivista asennetta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti ihanasta kommentistasi. Välillä on todellaki tuntunut, etten jaksa tänne enää sepustaa tarinoita meidän jatkuvasta epäonnesta ja epäonnistumisista, vaan voisin pistää koko blogin kiinni. Mutta asia on kuitenkin juuri niin kuin sanoit, että ne vastoinkäymisetkin valitettavasti kuuluvat tähän lajiin. Siksi olen kuitenkin toistaiseksi päättänyt kertoa rehellisesti ja realistisesti kuinka toivottoman tuntuinen harrastus tämä välillä (eli lähes koko ajan) on. Onneksi edes joskus on mennyt edes sen verran hyvinkin, että on vielä jonkinlainen hämärä muistikuva, kuinka hienolta ne onnistumisen hetket sitten voivatkaan tuntua. Sen tunteen uudelleenmetsästämistä on vain nyt jatkettava. :)

      Poista
  5. Ompas komee jänispatti =0). Eiköhän sillä huono ravi selity. Meillä kanssa mietitään, että onko Onni kanssa jo lopullisesti kyllästynyt rataa kiertämään... Temppiä sinne! t:Jenni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kunnon jänispatti saatiin kyllä painavilla kärryillä aikaiseksi, mutta ehkäpä se olisi iloksemme ilmaantunut ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti se todellakin oli huonon kaarrejuoksemisen syynä. Kiitos tsempeistä ja sitä samaa myös teille. Onnikin palaa vielä ihan takuuvarmasti takaisin tasolleen! Periksihän tässä ei Jenni ruveta vielä antamaan! ;)

      Poista
  6. Ihmettelen kyllä tuota kuskin arvostelua, aivan kuin et olisi kunnolla puhunut hänen kanssaan. Miltä tuntui ohjiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On puhuttu. Hevonen oli tuntunut aiempaa huonommalta.

      Poista
  7. When it rains, it pours... Huono vuosi se oli minullakin 2013, ensin hajosi just kulkemaan alkanut hevonen (neljä ykköstä tammi-helmikuussa), sitten meni parisuhde, sitten tuli päivätöissä yt:t ja potkut enkä saanut edes koulusta näyttöjä läpi... Liisaritammaa siemennettiin koko kesä eikä millään tiineeksi, autoon tuli isoa remppaa, kengitysvälineet hajoili kummallisesti kesken hommien vaikka olivat melkein uusia, esim. viikon sisään katkesi kahdesta vasarasta varret ja kotkaustongeista mureni leuat ihan varoittamatta; koskaan aiemmin multa ei ole mitkään työkalut tuolleen hajonneet, eivätkä ole sen jälkeenkään. Kaikkea tämmöstä kivaa pientä.
    Silloin mietin, että mikä vielä vaan voi hajota, varmasti hajoaa. Jossain vaiheessa viime vuoden puolella meno kuitenkin tasaantui, nyt jo hyvän aikaa myöhemmin voi todeta että miltei jokainen vastoinkäyminen poiki tilalle jotain parempaa. Toki ravimenestys on antanut odottaa itseään sittemmin, mutta ehkä vielä joskus... Sen suhteen usko ei horju, ja siksi tämä kai niin kiduttavan hieno harrastus onkin ;)
    Tahtoo siis sanoa, että tsemppiä, ei saa luovuttaa, kyllä se siitä, ja mitä näitä nyt on. Kyllä sieltä suosta ylös pääsee, vaikka ihan joka hetki ei siltä tuntuisikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä. On kyllä lohduttavaa kuulla, että tästä pohjattomasta epäonnen suosta voi ehkä kuitenkin päästä ylös - vaikka on totta, että jokaisena päivänä ei ollenkaan tunnu siltä. :)

      Sehän on selvä, että ravipuolella tulee eteen huonompiakin vuosia - ja sitten näköjään näitä erittäin huonoja vuosia. Nekin kuuluvat tähän lajiin. Sitten kun satut tämmöisenä vuotena olemaan kerran Teivossa kolmas, niin tuntuu että taivas repeää. :D Ihan hölmöä hommaa. Jostain se toivonkipinä kuitenkin taas syttyy, että jaksaa jatkaa eteenpäin.

      On ollut hienoa nähdä myös, että Onni on kuntoutunut taas raviradoille asti. Saan siitäkin toivoa, että myös Salaman takajalka kuntoutuu joskus entiselleen - tai edes lähelle sitä. Toki asia on eri, kun Salamasta ei tarvitse enää kilpahevosta tulla, mutta on silti lohduttavaa ajatella, että lihas- ja hermokudosongelmista on mahdollista parantua. Tsemppiä sinulle ja Onnille jatkoon!

      Poista
  8. Kiitos myös sinulle! Aina välillä mietin, onko se lopulta niin että päivä tosiaan välillä paistaa myös risukasaan, vai onko sittenkin niin että vastoinkäymiset oppii ajan myötä hyväksymään ja kun ns. pöly laskeutuu, sitä tyytyy kohtaloonsa ja alkaa tähyilemään eteenpäin, lähinnä kai siksi koska muutakaan ei voi :) Niin tai näin, jossain vaiheessa ne huonot jutut ei enää tunnu niin huonoilta, ja niistä saattaa löytää positiivisiakin puolia. Kun nyt hevosten kanssa vaikka sen, että kaiken tötöilyn ohessa on saattanut vähän viisastua.

    Hermothan paranee pääsääntöisesti hyvin, joskin hitaasti, lihakset taas kykenee auttamaan toinen toisiaan ja liike tekee vähän arpeutuneellekin kudokselle ihmeitä, joten malttia, miksikäs ei Salamakin voisi tuosta vielä tokeentua, varsinkin kun kiire ei ole. Se voi olla jo keväällä hyvinkin paljon parempi. Onnin tapauksessa kyse ei enää liene fyysisestä paranemisesta, vaan siitä että ollaan opittu elämään vamman kanssa ja löydetty keinot korvata se, mikä puuttuu. Normaalia ei siitä jalasta enää tule, mutta se toimii, nähdäkseni riittävän hyvin jotta kilpahevostelu vielä onnistuu. Vaan on sitä saanut monelle selitellä... viimeksi Vermon kilpailueläinlääkärille.

    No, kyllä se tästä, mukavaa syksyä ja parempaa ensi vuotta teitin poppoolle!

    VastaaPoista