Mietteitä ja murheita

Tämän viikon huolen ja murheen aiheuttajat ja sen kohteet... Voi näitä poikia.

Tulipa taas kerran äkkirysäyksellä pudotus maanpinnalle. Ihan kuin Samun voiton jälkeen olisi jotain pilvilinnoja edes ehditty rakennella tai leijuttu yhtään ylempänä kuin saappaan varsia myöten mutalammikossa. Tuon onnistumisen jälkeen arki tuntui kuitenkin hetken aikaa hieman keveämmältä, kivemmalta ja helpommalta. Sitten tuli tämä viikko.

Pitkän, pitkän, ainakin yli puolen vuoden pohtimisen jälkeen Samusta tehtiin tällä viikolla suunnitellusti ruuna. Myönnän, että päätös oli varmasti meidän "hevosmieshistoriamme" vaikeimpia. Toivottavasti tulevaisuus osoittaisi sen olevan myös oikeimpia. Samun kovaluonteisuus on noussut tänä vuonna ihan uuteen ulottuvuuteensa. Se on meille niin tuttu hevonen, että kotona sen kommervenkkien kanssa kyllä pärjättiin ja hiiteilläkin hevonen keskittyi hienosti työntekoon, mutta kilpailutilanteissa toimimattomuusongelmat ovat olleet enemmän tai vähemmän läsnä tämän vuoden jokaisessa startissa. Samu on saanut paljon aikaa, monesti anteeksi ja suuresti armoa sen huimien juoksulahjojen takia. Ehkä liiankin kauan. Samun tulevaisuutta on mietitty paljon, ongelmia on ratkottu ja solmuja availtu. On mietitty, mitä me Samun tulevaisuudelta toivomme; ravihevosen uraa, kotohevostelua, pihankoristeena olemista, siitosorin tehtäviä vaiko mitä. Kysymyksistä huolimatta näkemys on ollut kuitenkin selkeä. Samu on hankittu ravihevoseksi ja raviurheilua sen kanssa toivottaisiin myös harrastettavan. Jos siihen ei samaan kauppaan saa mitään muuta, niin siihen yhteen tehtävään on sitten vain tyydyttävä.

Yhtälö, jossa on iso, valtavan riski, voimakas, jääräpäinen ori oman oudon ajatusmaailmansa ja villien viettiensä kanssa on ollut haastava. Vaarallinenkin. Moni olisi nostanut kädet pystyyn jo aikapäiviä sitten. Pienessä tallissa on kuitenkin etunsa ja yhden ongelmanuoren sulautuminen joukkoon ja päivittäisiin arkiaskareisiin ei ole ollut mikään ylitsepääsemätön taakka. Silti on selvää, että Samu ei ole ollut oriina mikään leikkikalu. Kantakirjaruunana oleminen helpottaa ennenkaikkea Samun omaa olemista mutta tietenkin myös meidän Samun omien ihmisten elämää.

Uunituore ruuna kotona - edelleen hieman nukutuslääkkeissä.

Kaikkia ongelmia ei kulkusten hävittäminenkään varmasti poista ja on täysin mahdollista, että Samu osaa raveissa edelleen heittäytyä toimimattomaksi tai esittää kääntymätöntä. En haluakaan, että Samun luonteen lujuus mihinkään katoaisi, mutta toivon, että ruunauksen myötä sen elämä ja ajatuksenkulku muuttuisi hieman nykyistä seesteisemmäksi. Jos Samu ei olisi ollut niin lahjakas kuin mitä se silloin tällöin on väläytellyt, olisi se varmasti ruunattu aikapäiviä sitten. Nyt kuitenkin ollaan tiedetty, että lahjojensa puolesta Samussa olisi riittänyt haavetta ihan sinne saakka asti, mistä jokainen suomenhevosravurin omistava ihminen unelmoi. Mutta kun otetaan järki käteen ja katsotaan totuutta silmiin, tiedetään myös se, ettei hurjimmillakaan lahjoilla tee yhtään mitään, jos niitä ei pääse raviradoilla tosipaikan tullen sitten näyttämään ja käyttämään. Uskon, että Samun kohdalla ruunauspäätös oli täysin oikea ratkaisu ja toivon, että se takaisi meille tulevaisuudessa unohtumattomia vuosia kunnon kilpahevosen kanssa.

Ruunaus sujui hyvin, joskin uskon, että Kaustisen klinikalla on nähty joskus helpommin nukahtaviakin hevosia... Toimenpiteen jälkeen kaikki on ollut hyvin. Kävelytyskone on ollut kätevä apuväline nyt, kun Samun nimenomaan pitäisi rauhallisesti käveleskellä. Kuulemma Samu saa alkaa juoksemaan sitten kuin se itse haluaa, joten treeniin palaaminen ohjelmoidaan jatkossa sitten sen mukaan.

Mutta. On melkein kohtalon ivaa, että kaksi päivää ennen ruunaustaan Samu sitten kuitenkin onnistui järjestämään todellisen vaaratilanteen kotona. Samu ja Aatu olivat molemmat kävelyskoneessa kävelemässä niin että niiden välissä oli molemmin puolin yksi tyhjä väli. Näin ne ovat kävelleet monesti, monesti aikaisemminkin. Tällä kertaa Samu kuitenkin sekosi ihan totaalisesti. Ilmeisesti se oli ihan oikeasti päättänyt tappaa Aatun. Sen oikein näki vierestä kuinka sen silmissä sumeni, mutta kuitenkaan tilanteeseen ei kerennyt niin nopeasti reagoida. Samu paukautti kahden sähköistetyn verkkoaidan läpi samaan väliin Aatun kanssa. Tappelu oli valmis. Kahden aikuisen oriin taistelu elämästä ja kuolemasta. Oriit potkivat, purivat, kiljuivat ja juoksivat. Tolppia katkesi ja aitalautoja lenteli. Koko ottelu ei kestänyt ehkä kuin kolme minuuttia, mutta ne olivat yhdet elämäni pisimmät. Hevoset eivät nähneet eivätkä kuulleet yhtään mitään eikä ihminen tuossa välissä olisi ollut kuin yksi räsynukke. En ymmärrä tänä päivänäkään, kuinka tilanne sitten yhtäkkiä laukesi. Aatu pääsi luikahtamaan yhden verkkoaidan toiselle puolen eikä Samu enää hyökännyt sen perään. Molemmat pysähtyivät niille jalansijoilleen ja ajatusmaailma palautui taas tähän maailmaan. En tiedä, tuliko taistelussa jo asia sitten selväksi vai kävikö molemmille jo tarpeeksi kipeää. Molemmat oriit linkuttivat ontuen talliin. Tuntui, että myös omissa silmissä musteni. Haavoja oli kumpikin tappelupukari täynnä, niitä oli selässä, kintereissä, jaloissa ja ihan joka paikassa. Kuin kovemmatkin jätkät Samu sylki suusta verta. Kun hevosten päälle laski vettä, juoksi lattialle veri. Ei edes tiennyt, missä kaikkialla talvikarvaisissa suomenhevosissa haavoja ja puremajälkiä oli. Aatu ei kärsinyt kunnolla laittaa hankkarivammaista takajalkaansa maahan. Se oli semmoinen ilta sitten. Putsasin haavoja, kiskoin Aatun kintereestä pienen tikun irti ja löin molemmille kaulaan penisiliniä.

Aatu jokin päivä kun ei vielä ollut uusia huolia.

Aatu

 

Elämä on karua ja ihmeellistä. Vaikka kaikkensa yrittää näiden hevosten hyvinvoinnin eteen tehdä, olla varovainen ja tehdä kaiken mahdollisimman huolella, niin yhdessä silmänräpäyksessä koko homma sitten vain leviää käsiin. Yhdessä sekunninsadasosassa kaikki muuttui ja koko elämä tuntui kaatuvan päälle. Jälkiviisaus on helppoa. Oreja ei tietenkään olisi kannattanut laittaa yhtä aikaa kävelytyskoneeseen. Ei tietenkään, jos olisi tiennyt, että juuri silloin Samun vintti pimenisi. Molemmat tappelupukarit ovat kuitenkin hengissä. Haavat paranevat ja arvet umpeutuvat. Samu ei ontunut enää seuraavana päivänä eikä sen elämää ne kropasta löytyvät varmaan 110 haavaa tietenkään mitenkään hetkauttaneet. Tuntoaistihan siltä on aina puuttunutkin. ;) Aatun vasemman takajalan takia on käyty jo kaksi kertaa klinikalla. Jalka on ollut todella kipeä ja todella turvoksissa. Pelkäsin tosissani, että siinä on jotain murtunutkin, mutta kuvauksissa murtumia ei kuitenkaan suureksi helpotukseksi löytynyt. Hankkari on tietenkin hajonnut uudestaan enkä vielä jaksa miettiäkään vamman suuruutta. Eikä sitä voi kuitenkaan varmaksi edes todeta ennen kuin kaikki turvotus on saatu jalasta pois ja jonkin aikaa aikaa kulunut. Aatu on toisaalta niin kipuherkkä hevonen ja nyt vammoja oli niin paljon, ettei oikein voinut olla varma, mikä on ollut kaikista kipein kohta. Aatu sai klinikalta penisilini-, kipulääke- ja kortisonikuurit. Kortisonin voimasta jalan turvotus on nyt oikeastaan täysin poissa, jalkaan kärsii koskeakin ja hevonen liikkuu taas normaalisti. Kintereen haava oli niin lähellä niveltä, että sitäkin on klinikalla tarkemmin tutkittu ja penisilini on onneksi ehkäissyt lisätulehdusten syntymistä. Ehkä se tästä taas, vaikka jossakin keväässä jo orastava starttiinpääsymahdollisuus tietenkin nyt lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen. Siitä huolimatta ei oikein osaa olla tällä hetkellä kuin helpottunut siitä, ettei mitään vielä paljon pahempaa ja korjaamattomampaa kuitenkaan ilmeisesti tapahtunut.

Hohhoi. Viime päivinä on hevosilla on pitänyt olla melkein lääkelistat, jotta hoitaja pysyisi kartalla...

Aatun jalka tänä aamuna. Paras yllätys moneen päivään.

Kaiken huolen ja murheen jälkeen on ihmismieli melkein jo unohtanut, että tällä viikolla tapahtui jotakin mukavaakin. Käytiin nimittäin maanantaina (Jennan "painostuksesta") Salaman kanssa Torpan Ratsutallilla ratsastustunnilla ja oli kyllä kivaa. Ravihevostaustaiseksi, puolirammaksi siitostammaksi Salama on loppujen lopuksi kuitenkin aika taitava ratsu. Se on luonteeltaan niin kuuliainen, miellyttämisenhaluinen ja nöyrä, että ratsastaminen tai ratsuttaminen on aina ollut sen kohdalla helppoa. Lisäksi oli jotenkin terapeuttista saada puuhastella jotain pitkästä aikaa vain Salaman kanssa. Ja sanoinkin, että tämän syksyn ja alkutalven kelien ja liikutuspaikkamahdollisuuksien jälkeen oli ihanaa päästä ratsastamaan maneesiin hyvälle pohjalle ja tekemään oikein kunnolla töitä. Käydään varmasti jatkossakin Salaman kanssa silloin tällöin harrastelemassa kouluratsastusta jo ihan senkin takia, että se on se on hirvittävän hyvää kuntoutusta Salaman voimattomalle oikealle takajalalle. Koko tunnin huikein fiilis olikin silloin, kun Hanna kysyi kesken jonkin raviharjoituksen, että: "Tunnetko tällä hetkellä sitä Salaman takajalan virheliikettä?" Ja todentotta, en tuntenut! Salama liikkui niin hyvin, että olin unohtanut hetkeksi koko takajalan. Uskomattoman mahtava tunne! Laukkaaminen on edelleen hankalaa, mutta pitkästä, pitkästä aikaa laukkaharjoitustakin Salaman kanssa kuitenkin tunnilla tehtiin.

Salama lähdössä ratsastuslenkille. Iskä viritti sille otsalampunkin...

Näin viikon viimeisenä päivänä voi siis sanoa, että hevoset ovat tarjoilleet tällä(kin) viikolla tunteita laidasta laitaan. Olisipa joskus ihan tylsä ja tavallinen viikko, eikä tapahtuisi yhtää mitään. Millaistakohan se olisi?


Vilman elämässä ongelmat ovat vielä niin pieniä... ;)

Tämäkin kuva on pakko laittaa, sillä tämä on melkoinen ihme!
Mervi piti askartelupikkujoulut ja me kaikki poropaukalotkin saatiin tehtyä tämmöiset upeat
"hevoskranssit" tai mitkä lie koristeet. Ja yhdessä homma oli vieläpä ihan mielettämän mukavaa!