Takkuinen tammikuu

Tammikuinen sumu.

Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Koko elämä. Huominen, tulevaisuus, haaveet ja suunnitelmat. Ihan kaikki. Jokainenhan sen tietää. Silti. Kun se muutos sitten tulee omalle kohdalle, ei siinä mitkään fraasit kuitenkaan auta. Olen lukenut tuon viimeisen kirjoittamani blogitekstini moneen kertaan. Jotta muistaisin, kuinka hyvältä sitä tuntui kirjoittaa. Olin maininnut viime vuoden viimeisinä päivinä, että olisin voinut elää tuota vuotta pitempäänkin. Allekirjoitan kaiken tuon edelleen. Niin olisin. Tammikuu on ollut yhtä pettymystä. Selviytymistä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta nyt ollaan jo tässä. Lopussa. Ehkä helmikuusta tulee helpompi.

Pettymyksiä on koettu siis sekä henkilökohtaisessa elämässä että tallin puolella. Kaikki vain tuli vielä niin samaan syssyyn. Samu ontui pari viikkoa sitten lenkille lähtiessä vasenta etujalkaa. Sivuhuomautuksena tähän mainittakoon, että suomenhevosten jalat ovat muuten talvella aika karvaiset. Kun jalasta ajoi karvat pois, löytyi alta lämmin ja puristusarka etusääri. Ei tarvinnut arpoa tai arvailla. Ilmiselvä jännevamma. Alkoi jalan raivokylmäys pettymyksen kyyneliä nieleskellen. Näinhän tämän ei pitänyt mennä. Hyvän peruskuntokauden jälkeen tästä olisi pitänyt tulla Samun vuosi.

Tosiasiahan on, että Samun vasemman etujalan pinnallinen koukistajajänne on hajonnut kerran aikaisemminkin; 4-vuotiskaudella, kriteriumkarsintojen kynnyksellä. Siitä on kaksi ja puoli vuotta. Nykyään en enää edes osannut pelätä jännevamman uusiutumista, koska hevonen on kestänyt starttailua tähänkin asti. Samu on toimimattomuutensa takia järjestänyt jänteelle joskus melko koviakin rasituksia ja se on joutunut olemaan aika hurjissakin kolhuissa ja tilanteissa mukana. Ja kaiken jänne on kestänyt. Nyt Samu on rauhoittunut, takana on hyvä ja ehjä kilpailukausi. Nyt Samulla on ajettu hiljaisia ja pitkiä peruskuntolenkkejä hyvillä pohjilla, sillä meillä ei ole moneen vuoteen ollut niin hyviä talvitreenausolosuhteita kuin nyt. Lisäksi Samun kengityksestä ollaan oltu todella tarkkoja. Kaikki on tehty niin hyvin kuin ollaan osattu. Ollaan oltu huolellisia ja tarkkoja ja hoidettu hevosta hyvin. Silti. Tämä typerä tammikuu sai tuon jänteenkin kuitenkin hajoamaan.

Pari viikkoa kuljeskeltiin melko synkissä tunnelmissa. Pettymys oli niin kova, että ensiksi Samu oltiin jo laittamassa kokonaan pois ja sitten se oli lähdössä pariksi kuukaudeksi Mikkeliin kuntoutukseen. Pois edes omista silmistä. Tuntui, että itseltä ei enää löydy yhtään motivaatiota aloittaa taas samaa kuntoutusrumbaa alusta saakka.

Viime maanantaina käytiin sitten Samun ja Aatun kanssa Tampereen klinikalla Kimmon syynissä. Samun jännevamma-diagnoosi varmistui. Vamma on eri kohdassa kuin aikaisempi vamma. Hyvä asia on, että vaurioalueella on myös tervettä kudosta. Siellä ei siis ole mitään sellaista "onkaloa", johon esimerkiksi kantasoluja voisi ruiskuttaa. Huono asia on, että vamma on alhaalla, osittain jännekanavan sisällä, mikä tekee paranemisesta hankalampaa tai ainakin hitaampaa. Voi olla mahdollista, että jos paraneminen ei lähde suunnitellusti etenemään, niin jalka täytyy leikata, jolloin jänteelle tehdään lisätilaa katkaisemalla tukiside. Koska omat näkemyksemme olivat aika synkät, niin kysyimme Kimmolta suoraan, kannattaako Samua ylipäätänsä enää kuntouttaa. "Kannattaa, jos muuten uskoo hevoseen", oli kokeneen eläinlääkärin selkeä näkemys. Hän myös sanoi, että kuninkuusravien päälähdöissä juoksee joka vuosi hevosia, joilla on ollut samanlainen vamma. Mutta lisäsi myös, että tokikaan kaikki eivät kilpailurasitusta tule kestämään. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, niin ennuste oli valoisampi, kuin mihin olin etukäteen varautunut.

Aatu Tampereen klinikalla.

Yksi tosiasia on myös, että Samu on oikeasti tavallista parempi hevonen. Eihän se ollut kerennyt oikeasti näyttää kykyjään kuin vähän sinne päin, mitä sillä oikeasti sisässä on. Samun kanssa on tehty niin paljon töitä, että siitä onnistuttiin saamaan vielä toimiva kilpahevonen. Kovan kuoren alle jäi niin paljon potentiaalia, vauhtia ja lahjoja. Tuntuu turhauttavalta, ettei Samu pääsisi tai sille annettaisi vielä mahdollisuutta päästä oikeasti näyttämään niitä myös koko muulle raviväelle. Ja niinkin olen kuullut sanottavan, että: Asiat, jotka tuntuvat mahdottomilta ovat juuri niitä, joiden eteen on taisteltava kaikista eniten.

Klinikkareissulle palatakseni. Aatun hankoside sai nyt terveen paperit. Uutinen on hieno, koko kuukauden paras asia, mutta jotenkin sen fiilistely on hukkunut nyt muiden murheiden alle. Aatu on saanut tähän saakkakin hölkätä lenkkejä pari kertaa viikossa, mutta nyt sen kanssa saa lääkärin luvalla aloittaa nousujohteisen valmennuksen. Aatun loukkaantumisesta alkaa olla puolisen vuotta, joten ei tämä kyllä todellakaan kovin hätäisen ihmisen hommaa ole! Jos jotain positiivista koitetaan väkisin hakea, niin Samun sairasloman takia Aatun valmennukseen pystyy keskittymään nyt vielä vähän paremmin ja huolellisemmin. Ja iskähän nauttii, kun pääsee taas ajamaan Aatulla kunnon lenkkejä. Hänelle Aatu on hevosena kuitenkin aina se ykkönen.

Murehdin tätä Samun jalka-asiaa töissäkin taannoin ääneen. Sanoin, että jalan ennuste kestää kilpahevosen rasitusta on vain 50%. Työkaverini kuunteli ja sanoi, että siinä on se toinenkin puoli. Täydet 50% mahdollisuus, että se kestääkin. Lisäksi hän sanoi, että: "Hei, me pelataan ihan tohkeissaan joka viikko Euro Jackpottiakin ja siinä voittomahdollisuus on paljon olemattomampi." Niin. Jäin miettimään. Nyt kun löydän itseni Samun jalkaa kylmäämästä tai käärimästä, niin huomaan sisuntuneeni. Tämä peli on vielä ihan kesken. Ja se pelataan loppuun asti.

Vilman kanssa lenkille lähdössä