Elossa

Helmikuu jäi näköjään kokonaan välistä kuulumisien päivittämisessä. Mutta hengissä täällä ollaan kaikki ja koko kalusto. Ajalla on kummallinen voima. Se on paras mahdollinen lääke niin moneen vaivaan, ongelmaan ja huoleen. Jossakin määrin aika auttaa myös unohtamaan tai ainakin selviämään. Helmikuu oli tammikuuta helpompi. Antaa siis ajan kulua.

Salaman kanssa ratsastuslenkillä.

Meillä on ollut upea talvi treenata hevosia. Varmaan ainakaan viiteen vuoteen meillä ei ole ollut tällaisia treeniolosuhteita kuin nyt. Lunta ei ole ollut mitenkään erityisen paljon, mutta sitä on ollut riittävästi. Ja kun iskä sai jo marraskuussa poljettua metsätiet hyväksi lumisateiden jäljiltä, ovat ne olleet koko talven pohjaltaan parhaat mahdolliset hevosten juosta. Joskus sitä miettii, kuinka monenlaista panostusta tämä hevosharrastaminen oikein vaatiikaan. Hevosten pitäminen ja valmentaminen kotona ei ole ihan pelkkää tallissa käymistä. Se ei ole edes pelkkää lenkille lähtemistä. Se on niin paljon muutakin. Se on ilmojen kyttäämistä, ajopaikkojen kunnossapitoa, lumitöitä, hiekottamista, tunkion tyhjentämistä, tarhojen korjaamista, aikataulujen sumplimista ja hevosten jatkuvaa valvontaa. Se on juuri sitä elämää, mitä haluan elää. Oma valinta ja oma unelma. Mutta monenlaista panostusta se silti vaatii.

Oma talli ja tallityöt. Heinäkuorma saapuneena pihalle.

Tästä talvesta on todellakin nautittu ja siitä on pyritty kyllä ottamaan kaikki ilo ja hyöty irti. Aatu ja Vilma ovat lenkkeilleet paljon. Samu ja Salama vähemmän, mutta lenkillä nekin ovat käyneet. Olosuhteitten takia lenkillä on ollut hevosten kanssa niin mukava käydä, ettei metsästä malttaisi palata takaisin ollenkaan. Toisaalta "oikeissa töissäkin" on ollut niin kiire, että välillä tuntuu, ettei ehdi ollenkaan harrastamaan niin paljon kuin haluaisi. Päivät ovat olleet melkoisen aikataulutettuja, mutta toisaalta ihan hyväkin niin. Tietääpähän elävänsä eikä ole järin ollut aikaa murehtia turhia.

Aika on myös sellainen käsite, ettei sen perässä tahdo edes pysyä. Taisi olla viime viikolla kun Facebook muistutti, että siitä on jo kolme vuotta sitten oltiin Aatun kanssa kantakirjauspuuhissa Kiuruvedellä. Tällä viikolla sitten Hippoksen sivuilta sai lukea iloisen uutisen. Jalostusvaliokunta oli kokouksessaan perinteisesti korottanut hevosten jalostusluokkia kilpailu- tai jälkeläisnäyttöjen perusteella. Tänä vuonna myös Aatu oli tuolla listalla ja sen kantakirjapalkinto tai nykyinen ilmaus jalostusluokka, nostettiin kolmosesta kakkoseen. Olipahan hieno asia tämmöisille harrastelijoille! Tavallista arkeahan palkintokorostus ei tietenkään muuta mitenkään, mutta on kuitenkin jonkinlainen osoitus siitä, että joskus on jotain oikeinkin tehty ja että kyseessä on ehkä kuitenkin kilpailunäytöiltään aika hyvä hevonen. Vaikka itsestä se ei siltä tuntuisikaan, koska Aatu on meille kuitenkin pelkkä Aatu. Tällä hetkellä ollaan taas varovaisen toiveikkaista Aatun tulevaisuuden suhteen. Oriin valmennuksen suhteen ollaan kiristetty tehoja ja sillä on ajettu metsän siimeksessä vetojen tyyppisiä vauhtiharjoitteluja. En tiedä, kumpi on lenkiltä palatessa iloisempi, Aatu vai iskä. Aatu on kyllä niin äärettömän iloinen hevonen. Vaikka se kääntyi jo 10-vuotiaaksi, on sen treeni-into aina kuin nuorella varsalla. Mutta voimat ovat aikuisen, paljon valmennetun ja kilpaa-ajetun hevosen. Onhan se riski ja voimakas. Joku päivä sillä ajaessani ajattelin kyllä, että tavallaan ymmärrän sen iskän pointin siitä, että Aatun jälkeen mikään muu hevonen ei tunnu miltään. Se juoksemisen ilo on positiivisella tavalla jotain hyvin erikoista. Pelkällä treeni-innolla ei tietenkään raveissa menestytä ja starttiin on edelleen matkaa, mutta nyt Aatun iloista olemusta seuratessa on taas tullut mietittyä, että jo pelkästään tämän tunteen kokemisen takia hankositeen kuntoutustyö on kannattanut. Kaikki muu tähän päälle olisi sitten jo pelkkää plussaa.

Kiuruveden orinäyttelyssä kolme vuotta sitten.

Aatu muutama vuosi sitten kotona.

 
Vilmalla olen ajanut kolmesti viikossa noin 11 kilometrin lenkkejä. Varsa alkaa hiljalleen voimistua. Vilma on tuonut omalla tavallaan harrastamiseen taas ihan uudenlaista intoa. Varsojen kehitystä on niin mukava seurata, vaikka toisaalta turhauttaa ajatellakin, kuinka monta treenilenkkiä ja juostavia kilometrejä on vielä edessäpäin. Se on taas se aika. Sitä on annettava tarpeeksi ja se ottaa oman aikansa. Että varsasta tulee joskus ravihevonen. Jos tulee. Aika näyttää.

Vilman kyydissä ei oikein monesti kärsi puhelinta kaivella taskusta, mutta tämä oli poikkeustilanne. Vilma ja Aatu lenkillä.

Samun elämään ei ihmeitä kuulu. On ollut ehkä vähän yllätys kuinka turhautunut ruuna on ollut kävelykomennukseensa. Starttiaikana tuntui, että Samu on kotona ennemminkin laiska treenattava, mutta nyt sairasloma-aikana se ei malttaisi kävellä ollenkaan. Kilpailukuntoiselle hevoselle, varsinkin Samun hermoille yhtäkkinen treenamattomuus on ollut kova kolaus. No, sitäpä tämä nyt on. Kävelyttämistä on loppujen lopuksi takana vasta kaksi kuukautta. Pitkästi on samaa hommaa siis edessäkin, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Seuraava jalan ultrausaika Tampereelle on jo varattuna ja sittenpä ollaan ehkä taas hitusen viisaampia jatkosuunnitelmien suhteen.

Salaman varsomiseen on enää kaksi kuukautta. Taas tulee mieleen aika. Ja kuinka se on kulunut äkkiä. Yhdestätoista kuukaudesta on enää kaksi jäljellä. En yhtään osaa odottaa Salaman varsomista. En sitten yhtään. Tammalla on kuitenkin kaikki hyvin ja ison mahan läpi tuntuvista, jopa näkyvistä, potkuista päätellen, joku on sieltä jossain vaiheessa ulos pyrkimässä.

Maaliskuu tuo mukanaan aina tietynlaisen kevään tunnun. Tämä vuosi ei tee poikkeusta. Pitkän hiljaiselon jälkeen ulkona havahtuu taas kuulemaan lintujen ääniä ja huomaa auringon paisteen. Elämä menee eteenpäin. Aika tekee tehtävänsä.

Salama ja Vilma. Ja auringonpilkahdus.