Jotain positiivistakin...

Vaikkei raviurheilu ehkä mikään uskon asia olekaan, on kuluneen kesän ja syksyn aikana usko tähän typerään touhuun ja omaan tekemiseen ollut kovemman kerran koetuksella. Vastoinkäymisiä on ainakin riittänyt ja uusia vaivoja ilmaantuu aina entisistä selviydyttyä. Minä olen lyönyt hanskat jo useampaan kertaan tiskiin ja sitten taas päättänyt, että ensi vuonna meidän hevoset reissaavat raveissa, eivätkä klinikalla. Että siihen malliin tehdään talven aikana töitä - ja taas se motivaatio löytyy jostain.

Pitkästä aikaa nyt kuitenkin tuntuu, että tunnelin päässä näkyy edes pienenpieni valonpilkahdus. Hevoset ovat kotona treeneissä tuntuneet aivan kohtuuhyviltä ja siitä innostuneena pakkasimme lauantaina kopukat koppiin ja suunnattiin Kaustiselle hiitille. Ilma oli mitä hienoin, oikein kunnon talvisää pikkupakkasella ja auringonpaiteella höystettynä. Jotain viime aikaisesta trendistä kertonee sekin, että Salama lähti katokselta kärryt perässä tallustamaan suoraan klinikan suuntaan... Noh, tällä kertaa klinikan ovet pysyi kuitenkin kiinni ja hevosten kans suunnistettiin radalle. Veli-Erkki hiittas Salaman ja hiitin jälkeen kuulin kuskin suusta ehkä maailman positiivisimman asian: " Tämä hevonenhan on mennyt hurjasti eteenpäin. Muutama hiitti ja ajetaan sitten talvi kilpaa". Voitte uskoa, että meikäläinen oli ihan onnesta soikeena. Vaikka Salama onkin kotona treenannut hyvin, niin olin varma että ammattikuski löytää siitä vielä niin paljon sanomista, että mun varovaisille starttihaaveille saa heitää hyvästit. Mutta mitä vielä. Veli-Erkki oli sitä mieltä, ettei Salama ole koskaan ollut niin letkeällä ja hyvällä ravilla kuin se nyt on. Oikeaan suuntaan ollaan siis jarrukärrujen ja laukkavetojen kanssa menty. Ja vaikka niitä ongelmia taas kohta varmasti ilmeneekin, on kuitenkin varsin positiivista, että Salama edes välillä väläyttelee hyviä otteita. Kyllä siitä vielä juoksijatamma tulee...

Mitäs sitten Aatu teki radalla... Noh, Aatumaiseen tyyliin vedätti tietenkin ekat kaks kierrosta rataa ympäri niin, ettei mulla ollut kärryillä mitään sananvaltaa koko asiaan... Huomioikaa todellakin, että minä sain kunnian ajaa Aatulla Kaustisella. ;) Oripoikaparka luulee tieten, että se rata jotenkin loppuu, kun sen vain tarpeeks kovaa kiertää muutamaan kertaan... Kyllähän Aatu aina sitten parin kierroksen vedättämisen jälkeen rauhottuu ravaamaan niinkuin hevoset, mutta varsin virtava peli se aina aluksi on. :) Positiivista kuitenkin on, että vaikka se veisi kuinka kovaa tahansa - Aatu kulkee kuitenkin aina ravilla ja siihen päälle se kerkeää väistellä vesiputit, tuijotella radan mainoksia, pörhistellä muille hevosille ja huudella Salamalle. Ravaaminen siis on aivan sivuseikka, eikä siihen tarvitse ainakaan keskittyä pätkän vertaa. No, toivoa sopii, että se joskus vielä keskittyisi työntekoonkin. Iskälle sanoinkin, että pitääköhän Aatu ruunata ennenkuin se alkaa tekemään ihan täyttä totta, mutta yllättäen sain vain valitusvirren ja jyrkäs kiellon vastaukseksi... Hyvin hyvin toimiva peli Aatu kyllä muutoin on, katokseen sen saa yksin peruutettua ja koppiin se marssii kuin talliin. Se vain on niin valtavan iloinen ja energinen pakkaus. Sovittiin, että Veli-Erkki ajaa Aatullakin tässä joskus "hiitin" niin saa ammattilaisen mielipiteenkin sitten, kuinka varsan kanssa tästä eteenpäin treenejä jatkaa.

Kummasti tuntuu taas paremmalta ja mukavammalta harrastukselta tämä raviurheilu, kun edes joskus saa kokea edes niitä ihan pienenpieniä onnistumisentunteita. Nyt Salaman kanssa jatketaan rauhallista lenkkeilyä ja ajetaan kerran viikossa hiitti ja katotaan sitten loppukuusta ollaanko menossa starttiin vai klinikalle. Torstaina ainakin mennään Merin valmennukseen Sieviin ratsastelemaan. Mun pitäis orintoitua tässä Aatunkin ratsastusopetukseen, mutta ehkä olisi parempi odottaa niitä lumihankia, jotta olisi pehmeämpi tippua. ;) No katotaan nyt, kuinka tässä ehditään. Työt kun tuppaa haittaamaan harrastusta. Nyt lähden nauttimaan vapaapäivästä ja marraskuun viileydestä Salaman kanssa lenkille.