Turhuuksien turhuus!

Märkää, mustaa, sateista ja synkkää on ollut sekä kelit että meidän tallin kuulumiset viime viikonlopulta. Mutta johan sitä jonkin aikaa jo menikin paremmin! Mistähän sitä taas aloittaisi tämän valitusvirren. Ensinnäkin perjantaina Aatuun nousi kuume, reippaasti yli 40 astetta. Kieltämättä kävi perjantai-iltana mielessä, että taasko tämä kidutus alkaa; perjantai-ilta, viikonloppu edessä, klinikat kiinni, eläinlääkärit toivottoman vaikeasti tavoitettavissa ja hevosella kuumetta 40,6 astetta. Loistavaa. Jotain hyötyä kuitenkin oli nyt siitäkin, että omistaa erittäin hyvän ruokahalun omaavan hevosen, sillä Aatu söi ja joi kuitenkin hyvin koko viikonlopun ajan. Silti kuume pysyi sitkeästi koko viikonlopun 40 asteet huonommalla puolella. Varsin vaisu ori kyllä muutoin olemukseltaan oli, eihän se edes purrut tai muutenkaan riekkunut yhtään Aatumaisesti... Sunnuntaina näytti ehkä vähän valoisammalta, kunnes maanantaina ori pötkötteli karsinassaan keskellä päivääkin ja kuume oli taas 40,0. Saatiin sitten eläinlääkäriltä penisilini- ja kipulääkekuuri ja tällä hetkellä näyttäisi, että tauti olisi voitettu. Toivottavasti. En tiedä, mikä tuokin kuumetauti nyt oli ja mistä Aatu sen nyt sai, mutta eläinlääkärin mukaan sellaista on nyt liikkeellä. Ehkä tämä surkean lämmin "talvi" tekee sen, että kaikenmaailman bakteeritkin elävät ja voivat hyvin.

Koko viikonlopun minä siis olen kulkenut kuumemittari kädessä ja vainoharhaisena ollut tietenkin varma, että Salamakin sairastuu samaan kuumetautiin ennen Seinäjoen starttia. Tai olihan mulla toki toinenkin näkemys: Salama starttaa Seinäjoella, on ihan mätähuono ja sitten tiistaiaamuna kuumeessa. Kaiken tämän vainoharhaisuuden jälkeen olikin vähän epätodellinen oli eilen, kun Salama pakattiin autoon ja lähdettiin Titan ja iskän kans kohti Seinäjokea. Miten se nyt olikin mahdollista, ettei Salama vielä sairastunutkaan?

Hyvin märkää, hyvin sateista ja hyvin rapaista oli myös Seinäjoella, jossa vettä tuli koko illan ajan... Salama lämmitteli ihan mukavasti, vaikkei ravissa sitä samaa rentoutta näekään, mitä se hiiteillä esittää. Mutta ravasi nyt kumminkin kohtuuhyvin ja vauhtiakin otti. Itse startti jännittikin meikäläistä taas niin valtavasti. Kertokaa mulle, miksi ihmeessä sinne raveihin pitää väkisin oman hevosen kanssa haluta ja kaikki aika ja raha sen eteen laittaa, kun lopputuloksena on se, että vain jännittää ja hirvittää!? Salamalla oli etukäteen ajateltuna ihan toivottomat lähtöasetelmat, mutta tamma yllätti kaikki porhaltamalla juoksuradalta sellaisella meiningillä eteenpäin, että se oli jo ensimmäisessä kaarteessa kuudentena! Minä kuuntelin silmät kiinni laukkaavien hevosten nimiä kunnes Titta huusi korvan juuressa, että ääliö, se on jo viidentenä... Silloin oli pakko raottaa silmiä - ihan millin verran vain. Kuski halusi antaa tammalle pitkän tauon jälkeen nätin säästöjuoksun ja Salama taivalsikin sitten 3. ja 4. pari sisällä. Kierroksen jälkeen Salaman edessä ollut hevonen laukkasi kuitenkin sellaisen pysähdyshypyn, että vaikka Veli-Erkki kuinka Salamaa otti kiinni, meni se edessä olevaan hevoseen kopiksi ja laukkahan siinä tuli. Ja peli oli sitä myöten sitten selvä. Kiitos ja hei. Kotiintuomisina oli siis kirjainyhdistelmä HPL ja läjä erittäin rapaisia varusteita. Ja kyllä tympäs. Tympäs, tympäs, tympäs!!! Ensinnäkin hevoset menivät tuossa lähdössä niin hiljaa, että Salamalla ei olisi pitänyt olla mukana pysyäkseen hädän päivää, toisekseen kuskin mielestä hevosessa ei ollut mitään vikaa ja oli jopa sitä mieltä, että oltaisiin pärjättykin, jos ei oltaisi oltu niin olosuhteiden uhreja. Niin jos ja jos, mutta jälkipelihän kuuluu raviurheiluun. Kolmannekseen Salama oli lähdön jälkeen sitä kävelyttäessäni niin virkeä ja lennossa, että eipä se ainakaan koville ollut joutunut.

Mutta olisi se vain niin mukava tulla joskus raveista kotiin onnistuneen juoksun jälkeen niin, että joskus voisi olla täysin tyytyväinen. Mutta ei niin ei. Tulomatkalla Titta laskeskeli pitkän matematiikan taidoillaan, että kyllä epäonnistumiskiintiö alkaa olla jo niin täynnä, että kohta pitää jo tuurienkin kääntyä onnistumisen puolelle. Meikäläinen on kylläkin sitä mieltä, että epäonnistumiskiintiö vyöryy jo yli laitojen... Miten tämä voi aina olla näin vaikeaa? Jokatapauksessa Titalle SUURI kiitos mukanaolosta, henkisestä tuesta ja ihan käytännön avustamisestakin. Olis ollut vielä paljon masentavampi reissu ilman teikäläisen läsnäoloa. :)Helenankin kanssa ehdittiin lähdön jälkeen käydä kahvittelemassa ja muutama sana vaihtamassa. Jospa sitä joskus taas näkisi oikein paremmankin ajan kanssa. :)

Tämän aamun tilanne on se, että edelleen tympäsee. Tallissa pyykkikone on koko aamupäivän pessy rapaisia pinteleitä, silapatjoja, rintaremmejä, kuljetussuojia, haalareita jne jne. Kärryjen rapakuorrutus on pesty pois, valjaat putsattu ja rasvattu. Salama oli aamulla oikein virkeä ja "tappelunhaluinen", ilmeisesti sillekin oli jäänyt eilisestä jotain hampaankoloon. Mutta ainakaan tämä tamma ei mökötä vaan kauheella tohinalla piti tänäänkin mennä rapakkotarhaan rapaa tonkimaan... Kumpikaan hevonen ei ollut tänään kuumeessa, joten ehkä se tästä taas. Jospa sitä jaksaisi itse aukaista kilpailukutsut ja selailla, missä olisi hyvät ravit kasvattaa taas epäonnistumiskiintiötä.