Haaveeksi jäi

Viime viikot on tallissa eletty melkoista jännityksen aikaa ja tunteiden vuoristorataa hevosten kuumeita mittaillessa ja yskimistä kuunnellessa. Viimeiset päivät ovat sitten olleet täynnä masennusta ja pettymystä. Suuren haaveen toteutuminen oli niin äärettömän lähellä. Mutta haaveeksihan se sitten jäikin. Se, että me olisimme saaneet elää todeksi sen kymmenvuotisen unelman, että joskus meidän tallissa olisi niin hyvä hevonen, että sillä pääsisi mukaan kuninkuusraveihin. Nyt meillä on sellainen hevonen, mutta haaveesta ei vain tule totta. Lähellä, niin masentavan lähellä oli se hetki, että Aatu olisi otellut Suomen parhaiden 4-vuotiaiden suomenhevosten kanssa kuninkuusravilauantaina pikkuprinssin kruunusta. Hetken aikaa oli kuitenkin edes teoriassa mahdollista, että vielä muutaman päivän ravivaltakuntaa hallitsevan ravikuninkaan pojasta olisi voinut tulla prinssi...

Meidän tallissa on viime viikot sairastettu oikein urakalla. Kumpikin hevonen oli aluksi kuumeessa ja sen takia Salamakin joutui jäämään viikon takaisesta Kaustisen startistaan pois. Kuumeiden sairastamisten jälkeen Aatu sai jälkimaininkeina sitkeän yskä- ja räkätaudin, joka nyt sitten loppujen lopuksi jätättää sen kuninkuusraveista pois ja murskaa näin monen ihmisen ensi viikonloppuun kohdistuneet haaveet.

Ehkä se, että suuri suuri haave oli niin lähellä toteutua, tekeekin tästä pettymyksestä niin vaikean ymmärtää ja käsitellä. Haaveen toteutuminen oli liian lähellä, mutta kuitenkin jäätiin sitten liian kauaksi - siis sen 300 kilometrin päähän Tampereen Teivosta kotitalliin. Tuo jokin ihmeen kesäflunssavirus ei olisi voinut enää huonompaan aikaan voinut iskeä. Sanomattakin on ollut koko ajan selvää, ettei puolikuntoisen hevosen kanssa noin suureen ja tärkeään lähtöön lähdetä - mutta silti myönnän, että masennus- ja vitutuskäyrät kohoavat tällä hetkellä korkeuksiin. Miten voikin olla näin huono tuuri juuri näin tärkeään aikaan?

Tosiasia on se, että Aatun kanssa uutta pikkuprinssiä ei tule koskaan. Alusta saakka on kuitenkin tiedetty myös se, että koskaan kuninkuusraveihin oman hevosen kanssa pääseminen ei tule olemaan niin lähellä kuin 4-vuotiaana Aatun kanssa. Eikä meille koskaan enää tulla suomaan samanlaista mahdollisuutta. Mutta pelkkä mahdollisuus ei riitä, eikä se, että tämän hevosen eteen on tehty kaikki niin hyvin ja tarkasti kuin koskaan taidetaan. Silti kaikki loppujen lopuksi kaatuu vain helvetin huonoon tuuriin.

Toinen tosiasia on onneksi se, että että Aatun lahjakkuus ja hyvyys eivät tietenkään katoa siihen, että hevonen sairastaa kuume- ja räkätaudin ja jää sen vuoksi kunkkareista pois. Ei todellakaan. Uusia lähtöjä tulee ja menee - mutta silti, kuninkuusravit ovat vain kerran vuodessa. Ja pikkuprinssiin on mahdollisuus osallistua tasan kerran hevosen elämässä. Tällä hetkellä on vain koitettava uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Ja ehkä tämän pettymyksen jälkeen se ehkä vielä joskus jonain päivänä Aatunkin kohdalle tuleva suurkilpailumenestys tuntuu sitäkin hienommalta. Pikkuprinssihaaveita haudatessa on vain uskottava uusiin haaveisiin.

Kunkkarifiilis on jokseekin edelleen hukassa. Koskaan ei ole muutama päivä ennen ravivuoden odotetuinta tapahtumaa tympinyt reissuun lähteminen näin paljon... Toki tiedän, että se kadoksissa oleva kunkkarifiilis löytyy juuri  Teivosta, siellä Suomen upeimpien hevosten kilvottelua seuratessa, suosikkejaan kannustaessa, rakkaiden ystävien kanssa aikaa viettäessä ja maan parasta raviurheilua seuratessa. Mutta silti - yksi on joukosta poissa...