Haaveita vain

Meille ei tullutkaan pikkuvarsaa. Ei, vaikka kaikki mahdollinen sen hyvinvoinnin eteen oli jo etukäteen yritetty tehdä. Viime maanantain ja tiistain välinen yö oli tallissa yhdensortin taistelu. Se oli sellainen kokemus, jota en kuvitellut enää yhden epäonnistuneen varsomisprojektin jälkeen joutuvani kokemaan. Ja jollaista en toivo kenenkään joutuvan koskaan kokemaan.

Salaman varsominen käynnistyi juuri ajoillaan. Sillä oli ollut jo reilun vuorokauden ajan vahatipat nisien päissä, joten varsomista osattiin kyllä odottaa. Kamerayhteys oli koko ajan päällä. Kaikki sujui aluksi hyvin. Kun varsa oli syntynyt puoleen väliin asti ja oli jo etupää ulkona synnytyksen eteneminen kuitenkin pysähtyi. Varsa ei tullutkaan kokonaan ulos. Yritimme aluksi iskän kanssa kahdestaan sitä vetää ulos, mutta eihän se mihinkään tullut. Varsa kuoli hyvin pian vetosession aikana. Päivystävä eläinlääkäri tuli Kälviältä eli noin 50 kilometrin päästä ja saimme nopeasti muutenkin apujoukkoja varsan vetämiseen. Sitä vedettiin niin kovasti, että tamma vain liukui perässä. Siinä vaiheessa oli päivänselvää, että varsan takapää oli jotenkin virheasennossa ja koko vetämisen annettiin olla, koska todennäköisesti sillä aiheutettaisiin vain lisävahinkoa tammalle. Eläinlääkäri totesi varsan toisen takajalan olevan virheasennossa, eteenpäin kääntyneenä, niin sanotussa istuvassa asennossa. Se oli pahin mahdollinen virheasento, missä varsa saattoi syntyä, eikä tuossa asennossa sitä ole mitenkään mahdollista saada yhtenä kappaleena, saati elävänä ulos. Eläinlääkäri yritti saada korjattua varsan jalan asentoa, mutta hevosella se ei ole ollenkaan helppoa. Varsaa ei pysty vasikan tavoin työntämään takaisin, sillä ihmiskäsiltä loppuu siinä vaiheessa mitta. Lisäksi tamma ponnisti kaikista saamistaan rauhoitusaineista huolimatta voimakkaasti vastaan. Ainut mahdollisuus oli sahata varsa keskeltä kahtia. Siten saatiin varsan takapäälle hieman enemmän tilaa ja eläinlääkäri onnistui saamaan virheasennossa olleen varsan oikean takajalan oikeaan asentoon, jonka jälkeen varsan takapää saatiin vedettyä tukkipihdeillä pois.

Salama oli aivan loppu. Varsa oli ollut puoliksi ulkona varmaan kaksi tuntia ja synnytys muutenkin ihan liian kova kokemus. Alkoi hillitön taistelu Salaman pelastamiseksi, vaikka heti ensi sanoikseen eläinlääkäri olikin todennut minulle tammalla olevan todella huonon selviämisennusteen. Kaiken sen kauheuden keskellä tapahtui kuitenkin monta ihmettä; ensimmäinen oli tietenkin se, että varsa ylipäätänsä saatiin ulos. Toinen ihme tapahtui ehkä kymmenen minuuttia varsan ulossaamisesta. Salama oli maannut tärisevänä loimilla peitettyinä karsinassa, kunnes se nousikin ylös huojuville jaloilleen. Kolmas ihme oli, että jälkeiset tulivat nopeasti varmasta kohtuvauriosta huolimatta. Kohtuhuuhtelua ei kuitenkaan uskallettu tehdä, sillä pelättiin kohdussa olevan reikiä, jolloin huuhtelu vain pahentaisi asiaa aiheuttaen tammalle myös vatsakalvontulehduksen. Salama laitettiin tiputukseen ja se sai kymmenen litran nesteytyksen, mikä piristi sitä kovasti. Edelleen se tärisi ihan hervottomana ja luulin aluksi sen koko takapään halvaantuneen niin hutera ja huojuva se oli. Luonnollisesti antibiootti- ja kipulääkekuurit aloitettiin isoimmilla mahdollisilla annoksilla.

Näinhän sen ei pitänyt mennä. Tuolloin yöllä neljän aikaan kaivettiin tallin taakse hautaa meidän vuoden mittaiselle haaveelle. Unelmalle omasta kasvatista, omista valiovanhemmista. Varsaa odotti meidän sen omien ihmisten lisäksi varmasti koko kylä. Tuntuu väärältä, ettei jokin niin odotettu varsa saanutkaan elää. Varsa oli kahtenakin palasena paljon hienompi, kuin millaiseksi olin sen kuvitellut. Se oli suuri, isonivelinen, pitkäjalkainen, terveennäköinen, isänsä värinen merkitön orivarsa. Niin pitkillä jaloilla olisi juostu vielä kovaa. Nyt niillä juostiin vain taivaslaitumille. Se olisi ollut meidän Salainen Ase. Ja kuten Jenna taas kerran ihanasti sanoi; meillä olisi ilmeisesti ollut liian kova Ase tulevaisuuden kilparadoille, sillä parhaat viedään aina ensiksi.

Salama on sitkeä. On aina ollut. Ja oli taas kerran. Se oli raviaikoinaankin taistelija ja sitä se oli nytkin taistellessaan itsensä takaisin elävien kirjoihin. Vaikka se on nuori ja fyysisesti hirvittävän hyvässä kunnossa, niin silti en kyllä uskonut sen tästä taistelusta jaksavan toipua. Viime päivinä on tapahtunut monta positiivista asiaa sen toipumisessa, joista tärkein asia on ehdottomasti, että Salama on kuumeeton. Takapää on alkanut taas toimia ja nyt Salama pääsee jo kävelemäänkin. Liikkuminen on vielä hieman huteraa, mutta suunta on oikea. Salama syö ja juo ja on olemukseltaan ihmeellisen virkeä. Toinen puoli sen päästäkin kärsi varsan vetämisessä pintavaurioita ja silmäkin muurautui melkein umpeen. Kaikki huoli ei ole vielä ohi, mutta enää jokaista hetkeä ei tarvitse pelätä. Hiljalleen minäkin uskallan uskoa, että Salama selviää. Eikä millään muulla ole väliä. Salaman selviäminen on kaikkein tärkeintä ja paras mahdollinen palkinto tuon hirveän yön taistelusta. Jos mitään takapakkeja ei esiinny, niin ensi viikolla Salamaa voi käyttää klinikalla, jolloin ultralla voidaan tutkia tarkemmin kohdun vauriot.

Kaikki järkytys tuli vasta myöhemmin. Tuolloin yöllä tallissa sitä vain toimi, koska muuta mahdollisuutta ei vain ollut. Jälkeenpäin on tuntunut vain niin pahalta. Niin helvetin väärältä. Minua harmittaa ennen kaikkea Salaman puolesta. Se on numeroiden valossakin hyvä tamma, mutta ennen kaikkea sen ainutlaatuinen luonne olisi ansainnut tulla eteenpäin jalostetuksi. Lisäksi tiedän, että se olisi ollut paras mahdollinen emä.

Kauneimmat kiitokset Salamaa hoitaneille eläinlääkäreille; Johanna Patrikalle ja Jaana Tainiolle. Kiitos myös yöllä apuun rientäneille apujoukoille. Kaikki voitava varsan ja tamman eteen varmasti tehtiin. Kukaan ei tehnyt mitään väärää eikä missään vaiheessa mitään jossiteltavaa jäänyt. Salama sai parhaan mahdollisen hoidon. Kiitos myös kaikille ystävilleni ja tuttaville, jotka ovat olleet meidän kriisissä tukena.

Elämä jatkuu, koska sen on jatkuttava.

Merjan sanoin: Maailman paras näky. Salama tänään ulkona.