Nopsan kuolemasta 2 vuotta

On kulunut kaksi vuotta minun elämäni kamalimmasta päivästä. Päivästä, jolloin minä menetin elämäni tärkeimmän asian ja uskollisimman ystävän.

Tuulen Nopsa syntyi 14.6.1999. Minä olin tuolloin 13-vuotias. Vuosien aikana me kasvoimme yhdessä; minusta tuli hevosenomistaja ja Nopsasta suuri ja sympaattinen suomenhevostamma. Nopsan kanssa koin lähes kaiken, minkä hevosen kanssa kokea voi. Nopsasta tuli minun elämäni keskipiste ja parhain mahdollinen ystävä. Me kävimme hiiteillä, ratsastustunneilla, meressä ratsastamassa, talutuslenkeillä, klinikoilla, raveissa, rasastuskilpailuissa jne. Meidän välillemme kasvoi ainutlaatuinen luottamus ja yhteys. Nopsa tervehti talliin tullessani aina hörinällä, jopa raveissa se muisti höristä katokselta aina, kun olin ollut hetken poissa näkyvistä.

Luonteeltaan Nopsa oli hyvin kiltti,omalla tavallaan herkkä, mutta toisaalta kova tamma. Arka se oli ja hirmuinen jännittäjä, mutta toisaalta äärimmäisen sisukas taistelija. Lenkillä oli sen kanssa aina mukava käydä, sillä Nopsa oli aina iloinen ja innokas. Toisaalta se oli kuitenkin niin kovasuinen ja kilpailuhenkinen, että useimmilla lenkeillä minä sain määrättyä vain suunnan ja Nopsa vauhdin. Nopsa antoi aina kaikkensa. Raveissa se oli jossakin määrin vaikea hevonen. Se stressasi kuljetuksesta ja raveissa se riehui niin, että valjastaminenkin oli välillä taitolaji. Muistan aina, kun eräs mies käveli Oulun raveissa Nopsan katoksen ohi (meillä oli meneillään pieni sessio nimeltä takajalkojen säärisuojien laitto...) ja tokaisi, että "noh, hulluistahan ne huiput tulee". Olen edelleenkin sitä mieltä, että Nopsa olisi ollut kova kilpahevonen, jos sillä olisi ollut paremmat etujalat. Tai jos vika jalkojen kipeytymiseen olisi löytynyt aiemmin. Nopsan molemmat etujalat leikattiin Tampereen klinikalla vaivan selviydyttyä ja hevosesta tuli kuin uudestisyntynyt. Hevosella oli vuosien tuskan jälkeen vihdoin hyvä olla.

Raveissa Nopsa ei antanut koskaan periksi. Se juoksi pikkuvaivaisenakin ja vastasi aina ohjastajan käskyihin - jos ei ravilla, niin sitten laukalla... Ratsastaa Nopsa oli helppo. Toisin kuin ajaessa, selästä käsin se harvoin painoi hirvittävästi ohjille. Nopsa olikin niin näyttävä hevonen, että siitä olisi voinut saada jonkinmoisen kouluratsunkin, jos aikaa olisi riittänyt. Ja montelähdön ratsastaminen omalla hevosellani oli aina minun unelma. Unelma, joka jäi Nopsan kanssa kokematta. Samoin kuin niin moni muukin asia tämän elämäni hevosen kanssa.

Syksyllä 2006 Nopsa kantakirjattiin J-suunnalle III palkinnolla ja hienolla pisterivillä. Tällöin se oli jo kantavana Totemi Rokista. Elämä ei valitettavasti kuitenkaan mene aina niinkuin toivoisi. Nopsa laukkasi pienen, viittä viikkoa vaille syntymisikäisen varsansa kanssa taivaslaitumille 8.5.2007. Nopsa kuoli Hyvinkään hevossairaalaan - siitäkin huolimatta, että kaikki mahdollinen sen pelastamiseksi tehtiin. Simo haki tamman vielä kotiin ja se on haudattuna kasvattajansa maille. Tänäänkin kynttilöitä haudalle viedessäni, en voinut olla ajattelematta, että nyt Nopsalla ja varsalla olisi oma talli meillä kotona... Nopsan jälkeen tuskin annan itseni kiintyä enää mihinkään hevosen samalla tavalla. Nykyään pyrin pitämään hevoset hevosina, mutta Nopsa oli kuitenkin ennen kaikkea ystäväni. Ikävä tuskin väistyy kokonaan koskaan, mutta muistoja ei kukaan voi viedä minulta pois. Tiedän olevani onnekas, kun olen saanut omistaa niin uskomattoman upean hevosen kuin Tuulen Nopsa.