Pakkasaamuja

Lokakuu on pakastanut kelit jopa siinä määrin, että tällä viikolla on aamuisin saanut hieraista muutaman kerran silmiä ulos kattoessa. Lumesta ei kylläkään ole vielä tietoa, mutta luonto on ollut jokatapauksessa upean valkoisen kuuran peitossa. Yöpakkaset ovat yksi askel kohti oikeaa talvea. Ja voi kuinka minä jo odotankin talvea. Siis sellaista kunnon, "vanhanajan" talvea, en sitä nykyajan loskarallia. Hevosetkin ovat kyllä tajunneet lähestyvän talventulon, sillä niin pörröisiltä karhuilta ne alkavat pikkuhiljaa muistuttaa. Siitä minä taas en kyllä lainkaan ole innoissani - ja siksipäs minä oonkin kaivanut jo ulkoloimet hevosille päälle. Jos mahdollista ne edes hiukan vähentäisivät talviturkin kasvattamista. Meillä kyllä aina tähän aikaan vuodesta hevosten karvan laatukin jotenkin kärsii. Talvikarva ei ole ollenkaan näin alkusyksystä niin kiiltävää ja komeaa, mutta paranee kyllä hiljalleen sitten talven aikana. Silti se on minulle jokasyksyinen stressin aihe...

Tänään lähin Salaman kanssa heti aamusta ratsastuslenkille ihanan kuuraiseen metsään. On se luonto vain Suomessakin niin hienoa. Maa oli jonkin verran jäässä, joten lähes koko lenkki meni kävellen - ja raikkaasta ilmasta nauttien. Siitä onkin taas aikaa kun oon Salamalla ratsastellut, sillä viime ajat ollaan kyllä kovasti koitettu keskittyä vain tuohon ravipuoleen. Sinällään oon ollu tamman suhteen pitkästä aikaa vähän positiivisemmalla mielellä, sillä lenkeillä se on ollut varsin hyvänoloinen. Toki se saisi vauhtia ottaa vielä hurjasti enemmänkin ja henki saisi kulkea parammin ja ja ja, mutta jotenkin kaikkien viime aikaisten vastoinkäymisten jälkeen tuntuu, että vihdoin Salaman kanssa ollaan oikeilla raiteilla. Siis hetken aikaa, sillä kauaahan tällainen ilo ei missään tapauksessa voi kestää. Viime aikoina lenkillä on kuitenkin tuntunut, että aisoissa on se sama tamma kuin kevättalvellakin - eikä se ehkä niin huono ollutkaan, kuin tämä kesä antaa ymmärtää.

Eilen sain kunnian ajaa herra Aatun! Siitä onkin varmaan pari kuukautta, kun viimeks on vastaavanlaisen kunniatehtävän saanut, ja kylläpäs varsa oli voimistunut sitten viime kerran. Se alkaa olla kyllä jo ihan hevonen. Ja voi elämä, kuinka Aatu painoi ohjille. Sitähän me kyllä oriin hampaiden hoidattmaisella haettiinkin, että se pystyis tukeutumaan ohjaan ja että sitä sais ottaa suusta kiinni ilman että hevonen on heti melkein pystyssä. Se on tähän asti nimittäin ollut ihan hirvittävän herkkä suusta - ihan liian herkkä. Joten melko "shokki" olikin eilen, kun ekaks tuntu, että onkohan tällä hevosella enää mitään tuntoa suussa. Mutta nyt se siis alkaa muistuttaa ihan tavallisesti ajettavaa hevosta, joka ihan kunnolla osaa ja uskaltaa painaa ohjillekin. Hienoa Aatu! :) Meikäläiselle tuleekin varsin vastuullinen ensi viikko, kun porukat lähtee ulkomaille ja Aatu jää ihan vain mun hoidettavaks. Voitte kuulkaa uskoa, että oon kyllä saanut hoito-ohjeita! Ihan kun en joka päivä muutenkin Aatua hoitais... Voi plääh.

Huomenna on sitten 4-vuotisikäluokan tärkein lähtö ja koko kauden päätavoite käsillä, kun Kriterium juostaan Teivossa. Olisi ollut hieno mennä paikan päälle kattomaan ikäluokan parhaiden varsojen kilvanajoa, mutta yötyöt ovat yllättäin esteenä ja niinpä pidän Pihlajan Aaronilla peukkuja vain television ääressä. :)